Näkökulmat

Kilpi

Ison ryhmän kilvessä on se hyvä puoli, että osumat sattuvat vain harvoihin, jos kehenkään.

Valkoinen iho ei kestä luoteja. Sitä käytetään silloin tällöin ruskeamman ihon kilpenä, mutta sen suojaava vaikutus on lumousta. Suomalaisen aktivistin Jyri Jaakkolan huhtikuinen surma Meksikossa todisti, että lumous särkyy helposti.

En pidä sanasta sankari. Se luo mieleeni kuvan jalustasta, jolle joku tönitään yksin värisemään, jotta muut saisivat ihailla. Mutta mitään rohkeampaa en keksi kuin kuolla muiden puolesta, ja Jaakkolan tapauksessa vielä sellaisten, joita monet pitäisivät aivan vieraina.

Kuolla ihmiskilpenä toivoen valkoisuuden loistavan auton ikkunan läpi.

Sellaista ei voi keneltäkään vaatia. Kun lumous on särjetty, siihen on vaikea uskoa.

Joskus vuoden alussa valitsimme tämän numeron teemaksi ”erilainen Meksiko”. Tarkoituksena oli tuoda esiin maa, josta kerrotaan muutakin kuin väkivalta. Toisin kävi. Nyt on parempi kertoa siitä, mistä ihmiset tarvitsevat tietoa.

On muitakin kilpiä, joista ihmisten olisi hyvä tietää lisää. Kun nainen vaikkapa Pakistanissa joukkoraiskataan, hänen odotetaan tekevän itsemurhan. Niin hän voi toimia perheensä kilpenä häpeää vastaan.

Tehdas on tehokas kilpi prostituutiota vastaan, sanovat juuri suomennetun Puolikas taivasta -kirjan kirjoittajat – ei tietenkään ongelmaton, mutta tehokas. Kun tytöt pannaan töihin tehtaisiin, he eivät joudu kadulle ja prostituoiduiksi. Kiinassa puhutaan tyttövaikutuksesta. Tytöt kasvattavat Kiinan taloutta näppärillä pikku sormillaan, kun he ennen tekivät kansantaloudellisesti katsottuna arvotonta työtä kotona.

Olen aina ajatellut, että tuollainen ajattelu on ansa. Että on epäreilua panna kaksi kauheaa vaihtoehtoa vastakkain ja pakottaa valitsemaan: no, vastaa, prostituutio vai hikityöpajat? Mutta ne, jotka ovat matkustaneet ympäri Aasiaa haastattelemassa köyhiä tyttöjä toisin kuin minä, näkevät vaihtoehdot realistisina.

Miten me suojatut täällä voisimme suojella heitä toisia jossain siellä rahan ja vallan tuolla puolen? Me emme tavoita kaikkia maailman tyttöjä ja harva meistä tekee sellaisia valintoja kuin Jyri Jaakkola.

Yhden nerokkaan ratkaisun ongelmaan on keksinyt Portugalin Amnesty. Se on kehittänyt Facebookia mukailevan Tyrannybookin. Siinä ei vahdita köyhiä tyttöjä vaan tyranneja.

Profiilin voi tyrannikirjaan luoda kuka tahansa. Niin meistä kaikista tulee kilpiä. Ja mitä enemmän meitä on, sitä isomman kilven me muodostamme. Ja lopulta sen taakse saattaa mahtua muutama köyhä tyttökin.

Ison ryhmän kilvessä on se hyvä puoli, että osumat sattuvat vain harvoihin, jos kehenkään.

Junassa luen kehitysmaiden tytöistä, joilta on kaivettu silmä kuopastaan, joiden kasvoille on heitetty happoa, joita on kuljetettu alasti kylän halki kaikkien pilkatessa.

Asemalla pitkät, kiireiset naiset harppovat ohitseni. Heidän kilpiään ovat kännykkä ja käsilaukku. Heille ne riittävät, he eivät tarvitse muuta, ei tässä arjessa.

Mutta tässä kiristävässä, sietämättömässä kompromissien ja suhteellisuuksien todellisuudessa on jotain melkein ehdotonta: maailman köyhien tyttöjen näkökulmasta me elämme kirkkaassa paratiisissa.

Tilaa Maailman Kuvalehti