Sudanin ja sietokyvyn rajalla

"Kuherruskuukauteni ihanan Afrikan kanssa on ohi. Tahdon kotiin."

Tämän pitäisi olla hotellihuone.

Virun pienessä betonisellissä, jossa on töhryiset seinät, rähjä parisänky ja reikäinen hyttysverkko. Olen paitsi Pohjois-Ugandan ja Etelä-Sudanin, myös oman sietokykyni rajalla.

Kuherruskuukauteni ihanan Afrikan kanssa on ohi. Tahdon kotiin.

Bibia on alkujaan pakolaisleiri, josta on sijaintinsa takia tullut vilkas kauppapaikka. Rekkakuskit, kauppiaat, säätäjät ja salakuljettajat pysähtyvät hoitamaan bisneksiään, juomaan viinaa ja käymään huorissa.

Hohkaavaa kuumuutta ja pöllyävää hiekkaa ei voi paeta.

Kulttuurisokki yllättää aina, vaikka luulen osaavani varautua siihen. Juuri nyt pääni on pöhöttynyt ärsyketulvasta ja sisällissodan kauhutarinoista. Eilen luokseni linkutti nainen, jonka seitsemän lasta sissiliike LRA oli teurastanut.

Tänään ilmeni, että tulkkimme Bosco on entinen LRA-taistelija. Hän vietti viidakossa viisi vuotta ja karkasi lopulta kotiin. Se tavallinen tarina täällä päin Ugandaa. Katselin Boscon siloisia kasvoja ja ajattelin tappamista. Katkoiko hänkin raajoja viidakkoveitsellä, ripustiko miehiä puihin roikkumaan, raiskasiko naisia?

Bosco, jolla on lempeä hymy, ja joka pitää lapsista.

Ovelle pölähtää töllistelevä kakaralauma. Häipykää, ajattelen tympääntyneenä. Tahdon olla yksin, mutta Ugandassa ei ole yksityisyyttä. Lapset juoksevat perässäni joka paikkaan ja koko ajan joku tahtoo jotakin. Mzungu, valkonaama, on parasta viihdettä. Tai kenties pelottavinta, koska pari pienimmistä pillahtaa itkuun. Olen varma, että se johtuu minusta.

Näytän ränsistyneeltä. Jatkuva matkustaminen on puristanut minut tyhjiin. Vyötärölleni on pakkautunut läskirengas. Paikallinen ruoka on yhtä ja samaa: riisiä, maissipuuroa, kanaa tai vuohenlihaa. Ei mausteita, ei edes suolaa tai pippuria. Kaipaan ruisleipää, vihanneksia ja liikuntaa. Helteessä ei jaksa hievahtaa. Hiki ja pöly liimautuvat ihoon. Olen varma, että saan vielä jonkun kauhean taudin.

Lampsin takapihan suihkukoppiin. Oven eteen on kasautunut roskia ja tyhjiä pulloja. Kopissa löyhkää hapokas virtsa. Lattialla lojuu harsosiipisen hyönteisen raato, jonka kimpussa muurahaiset ahertavat. Lorotan muovipullosta kylmää vettä päälleni. Seinän takaa kuuluu äänekästä ryystämistä. Lehmähän se siellä. Se hörppii saippuaista pesuvettäni, joka pulppuaa ulos viemäriputkesta.

Horrostan iltaan asti ja uppoudun välillä romaaniin. Illalla on viileämpää ja tuuli tyyntynyt, mutta mielessä myllertää vielä. Auttaisikohan viina? Uskaltaudun baariin, jonka edustalla pelataan biljardia. Televisiossa pauhaa ugandalainen musiikkivideo, jossa sotilaskenraali tanssii ja kanat hyppelevät.

Tarjoilija Alice on juttutuulella. Alistun keskusteluun, koska hän ei ole syypää olooni. Selviää, että Alice on pakolainen. Kahdeksan vuotta sitten hän pakeni kotikylästään sissien hyökätessä. Alice kaipaa kotiin, kuten minäkin. Mutta toisin kuin minä, hän ei voi lähteä takaisin. Sota ei ole ohi. Minun kulttuurisokkini on sen sijaan ohimenevä sopeutumisvaikeuden oire. Taskussani on sitä paitsi paluulippu. Kyllä tämä tästä.

Opetan Alicea sanomaan ”kippis”. Kilistämme rauhalle. Mielenrauhani on taas palannut. Toivon, että rauha palaa myös Pohjois-Ugandaan.

Julkaistu Maailman Kuvalehti Kumppanissa 6/2010.

Tilaa Maailman Kuvalehti