Haikean hauskaa elämää

Marjaneh Bakhtiari: Toista maata. Suom. Leena Peltomaa. Otava 2010.

Maahanmuuttajat, maahanmuuttajuus, kieli, Iran, Ruotsi, ironia.

Kiltti, sävyisä isä, voimakastahtoisen vanhimman tyttärensä kanssa riitelevä äiti, rauhallinen nuorempi sisarus.

Marjaneh Bakhtiarin uusin romaani Toista maata muistuttaa niin lähtökohdiltaan, teemoiltaan kuin tyyliltään ruotsalaiskirjailijan edellistä teosta Mistään kotoisin. Suoraa jatkoa se ei sille kuitenkaan ole; Iranista Malmöön muuttaneen Irandoustin perheen sijaan keskiössä on tällä kertaa Iranista Malmöön muuttanut Abbasin perhe.

Samankaltaisuuksien aiheuttaman alkuhämmennyksen mentyä ohi romaani tempaisee mukaansa aivan kuin Bakhtiarin edellinenkin.

Juoni on yksinkertainen: 16-vuotias Parisa ei ole koskaan käynyt vanhempiensa synnyinmaassa Iranissa, ja nyt olisi hänen mielestään aika. Vainoa pakoon lähteneet vanhemmat vastustavat, erityisesti äiti. Lopulta Parisa saa tahtonsa läpi, ja 13-vuotias pikkusisko Baran pakotetaan mukaan.

Lukiessa juonen yksinkertaisuuteen ei tule kiinnittäneeksi huomiota, niin paljon romaanissa tapahtuu. Bakhtiari on taitava arkisten tilanteiden kuvaaja: ajetaan bussilla, käydään kahvilla, riidellään siivousvuoroista, väitellään, mutta niin elävästi ja vauhdikkaasti, ettei lukijalle missään vaiheessa tule tylsää.

Pääpaino on ihmisissä ja heidän välisissä suhteissaan, ja henkilökavalkadi on laaja: Abbasin perheen lisäksi seurataan noin tusinaa muuta henkilöä.

Toista maata on hauska romaani. Sen hauskuus syntyy ironiasta, joka nousee Bakhtiarin terävästä yhteiskunta- ja mediakritiikistä.

Kirjailijan esikoisteos herätti Ruotsissa innostusta: vihdoinkin nuoren, ruotsalaisen maahanmuuttajanaisen kirjoittama (maahanmuuttaja)romaani! Ja hyväkin vielä!

Reaktiot olivat sikäli huvittavia, että juuri tällaisia reaktioita Bakhtiari romaaneissaan ironisoi. Vaikka romaanin teemana on maahanmuuttajuus, tarkoituksena ei ole kuvata maahanmuuttajia, vaan kyseenalaistaa koko käsite. Bakhtiarin pilkan terävin kärki osoittaa monikulttuurisuuden ihannointiin, joka samalla lokeroi, eristää ja eksotisoi.

Toista maata todistaa Bakhtiarin kykenevän ironian lisäksi tavoittamaan myös vakavia sävyjä. Pinnan alla kulkee haikea pohjavire, jota romaanin loppu vielä korostaa. Monet henkilöistä ovat lähteneet kotimaistaan toiveissaan parempi tulevaisuus, jollei itselleen niin lapsilleen – tai ainakin ollakseen lastensa lähellä. Monet heistä joutuvat loppuelämänsä pohtimaan, oliko ratkaisu sittenkään oikea.

Jos teokselle haluaa joitain miinuspisteitä antaa, tulkoot ne pituudesta. Kuuteensataan sivuun mahtuu myös tyhjäkäyntiä ja turhaa kuvailua.

Leena Peltomaan suomennos on ansiokas. Bakhtiarin laajasti käyttämät kielen eri rekisterit kääntyvät Peltomaan käsissä uskottavasti niin teinisuomeksi, junttimurteeksi, ulkomaalaiskieleksi kuin byrokraattipuheeksi.

Tilaa Maailman Kuvalehti