Keväällä 2008 kolme amerikkalaista opiskelijatyttöä vieraili ugandalaisessa orpokodissa, pienessä Igangan kaupungissa. Kolmeen ikkunattomaan huoneeseen ahdettujen orpolasten olosuhteet järkyttivät.

”Lapset nukkuivat kivisellä, likaisella lattialla. Sähköä ei ollut, ja vettä haettiin yli kilometrin kävelymatkan päästä. Ateriat koostuivat muutamasta lusikallisesta maissijauhoa, joka sekoitettiin veteen”, Andrea Pauline muistelee näkemäänsä.

”Oli selvää, että meidän täytyi tehdä jotain.”

Palattuaan takaisin Yhdysvaltoihin tytöt aloittivat varainkeruun, jonka tarkoituksena oli rahoittaa orpokodin peruskorjaus ja inhimilliset elinolosuhteet lapsille. Kampanjointiin valjastettiin avuksi Facebook-ryhmä, jonne koostettiin kuvia ja kertomuksia lapsista. Pian kokoon oli saatu jo lähes tuhat kannattajaa. Syksyllä 2008 lapset muuttivat uusiin, varastorakennukseen remontoituihin tiloihin. Lastenkoti nimettiin Musanaksi, joka paikallisella kielellä tarkoittaa auringonpaistetta.

Musana käy kouluesimerkkinä siitä, kuinka yleishyödylliset järjestöt ja kansalaisliikkeet ovat onnistuneet hyödyntämään sosiaalista mediaa toiminnassaan. Nonprofit Techonology Network -järjestön suorittaman tutkimuksen mukaan noin 97 prosentilla kansainvälisistä järjestöistä on Facebookissa oma sivustonsa.

Yksilöt ensin

”Näkyvyys tulee ensimmäisenä mieleen, jos ajatellaan tapoja, joilla kansalaisjärjestöt voivat hyötyä yhteisösovelluksista”, vahvistaa Jere Majava Helsingin yliopiston opetusteknologiakeskuksesta.

Majavan mielestä järjestö menestyy sosiaalisen median strategiassaan, jos sen toiminta on aktivoivaa.

”Järjestöt voivat voimallistaa omat kannattajansa viestin vastaanottajista toimijoiksi. Jäsenet voivat paitsi osallistua keskusteluun, myös organisoida toimintaa sekä paikallisella tasolla että globaalisti. Yhteisösovellukset ovat muuttaneet tilannetta siten, että yksilöt toimivat ennen kaikkea yksityishenkilöinä, sitten vasta järjestöjen edustajina.”

Huonojakin tapoja yhteisösovellusten käyttöön löytyy. ”Monesti vain perustetaan Facebook-sivusto ja oletetaan, että organisaatio itsessään kiehtoisi. Parempi lähtökohta on miettiä, kuinka edistää asioita, joista ihmiset ovat kiinnostuneita”, Majava uskoo.

Internetin yhteisösovellukset ovat tehneet oman näkemyksen esittämisen joskus turhankin helpoksi. ”Sosiaalinen media vaatii uudenlaista medialukutaitoa”, sanoo Majava. ”Jos Facebook-ryhmällä on tuhansia jäseniä, tarkoittaako se oikeasti mitään? Halutaanko oikeasti muutosta aikaan, vai ollaanko mukana sen takia, että kaveri kutsui?”

”Myös markkinavoimat ovat jossain määrin kaapanneet ilmiön omakseen. Sosiaalinen media on uudentyyppistä, ihmiskasvoista PR:ää, mutta silti PR:ää.”

Ääni äänettömille

Perinteisissä tiedotusvälineissä uutisia on tuotettu mediayhtiöiden valitsemista näkökulmista käsin. Facebookissa näkökulmat vaihtelevat käyttäjien mukaan.

”Julkaisu- ja viestintävälineet eivät ole enää harvojen toimijoiden käsissä. Sosiaalinen media on toimintakenttänä perinteistä mediaa kenties suttuisempi ja moniäänisempi, mutta myös demokratisoiva ja yksilöä vahvistava ympäristö”, Jere Majava uskoo.

Joidenkin järjestöjen toiminta perustuukin täysin marginaaliryhmien oikeuksien vahvistamiseen. ”Ääni äänettömille” on washingtonilaisen The Advocacy Project -kansalaisjärjestön motto. Järjestön lähtökohtana on ajatus, että sosiaalinen muutos saavutetaan parhaiten antamalla sananvalta yksilöille, joita asiaintila eniten koskettaa.

Järjestö on kouluttanut syrjittyjen yhteisöjen jäseniä jakamaan arkeaan ja kokemuksiaan blogien ja valokuvien välityksellä. Heitä ovat muun muassa katulapset Keniassa, palestiinalaispakolaiset leireillä sekä vammaiset lapset Perussa.

Yksi äänen saaneista on nairobilainen katulapsi Patrick Mwema. 

”Joshua oli paras ystäväni. Pidin hänestä paljon, mutta hän oli koukussa huumeisiin”, hän bloggaa heinäkuun 11. päivä 2008.

”Eräänä päivänä menin tapamaan häntä, ja tapasin hänen toverinsa, joka haisteli liimaa.”

Liimanhaistelijalta Mwema kuulee ikäviä uutisia: Joshua on kuollut auto-onnettomuudessa vain hetkeä aiemmin, harhailtuaan päihtyneenä kadulle.

”Sinä hetkenä päätin, etten koskaan enää käyttäisi huumeita”, Mwema vannoo.

Mweman tavoin 17 muuta nairobilaista katulasta on blogannut elämästään osana Advocacy Project -järjestön digitaalisen tarinankerronnan projektia. Nuorten kertomuksissa toistuu kaduilla elämisen kovuus, mutta myös toiveet paremmasta elämästä: koulutuksesta, työpaikasta ja omasta perheestä.

Sensuurin ohi

Sosiaalisen median palveluista Twitter on puskenut tietä auki erityisesti maissa, joissa valtio kontrolloi uutisointia ja sananvapautta. Lyhyitä, alle 140 merkin viestejä välittävä palvelu mahdollistaa tiedonsiirron yhdellä viestillä sadoille, ellei tuhansille jäsenille.

Yksi Twitterin hyödyntäjistä on China Labor Bulletin, hongkongilainen järjestö, joka kampanjoi kiinalaistyöläisten oikeuksien puolesta. Tehtävää riittää, sillä työläisten järjestäytyminen on manner-Kiinassa laitonta. Parhaillaan CLB seuraa Twitter-viesteissään ahkerasti elektroniikkayhtiöiden alihankkijan, Foxconnin, työntekijöiden itsemurha-aaltoa.

”Twitter ja Facebook ovat olleet hyvä lisäapu tiedotuksessamme, vaikka tällä hetkellä niiden käyttö on rajoitettua”, kertoo CLB:n viestintäpäällikkö Geoffrey Crothall. ”Todellista vaikuttamista varten aiomme kehittää kiinankielisten sovellusten käyttöä.”

Jere Majavan mukaan maassa, jossa kansalaisten sananvapautta rajoitetaan, turvallisinta onkin sovellusten käytön hajauttaminen.

”Yhteen palveluntarjoajaan panostaminen ei ole järkevää, sillä sitten ollaan täysin sen armoilla. Kiinan hallituksella on tehokas hakkeriarmeija, joka on murtautunut muun muassa Googlen palvelimelle. Entäpä jos esimerkiksi Twitteriin tehtäisiin tietomurto”, Majava pohtii.

”Blogit ovat turvallisempia siinä mielessä, että palveluntarjoajia on useita. Kaikki munat eivät ole samassa korissa. Muun muassa Toimittajat ilman rajoja -järjestö on kehittänyt ohjeiston turvalliseen, anonyymiin bloggaukseen.”

Julkaistu Maailman Kuvalehti Kumppanissa 7-8/2010.