DocPoint: Kimallusta ja kauhua Kongossa

DocPoint-elokuvafestivaali tuo valkokankaalle moni-naisen Kongon. Kotikutoisesta sinfoniaorkesterista kertova Kinshasa Symphony on sarjan helmi.

Teksti: Pia Laine

KulttuuriKongo-Kinshasha

Helsingin dokumenttielokuvafestivaali Docpoint vie katsojat Kongoon. Tarkemmin sanottuna Kongon demokraattiseen tasavaltaan, Euroopan kokoiseen valtioon, josta on totuttu kuulemaan vain huonoja uutisia.

Kiasmassa tammikuun lopulla esitettävien dokumenttien tekijöinä on niin kongolaisia kuin länsimaisiakin elokuvantekijöitä. Dokumenttien kirjo avaa Kongon arkeen monta erilaista näkökulmaa.

Elokuvista ihmeellisin on Kinshasa Symphony. Se on helmi niin kuvaukseltaan, tarinaltaan kuin äänimaailmaltaankin.

Dokumentti seuraa kinshasalaisen Orchestre Symphonique Kimbanguiste -orkesterin valmistautumista ulkoilmakonserttiin. Ennen konserttia alttoviulisti Joseph Masunda Lutete kipuaa asentamaan valoja yläilmoihin. Jos sähkökatko sattuu kesken konsertin, mies käväisee laittamassa generaattorin käyntiin.Ammatiltaan hän on parturi, koulutukseltaan sähköasentaja.

Koko orkesterin toiminta riippuu ihmisten kyvystä improvisoida. Ei musiikkia – siinä pysytään tiukasti Beethovenin ja Händelin nuoteissa – vaan kaikkea musiikin toteuttamiseen vaadittavaa.

Ihmisten periksiantamattomuus ja kekseliäisyys tekevät vaikutuksen. Orkesterinjohtaja Albert Nlanu Matubanza nähdään puutavarakaupassa mukanaan kontrabasson kaulan kaava paperille piirrettynä. Soitinpula on krooninen, joten osa soittimista tehdään itse.

Elokuvan sivupolut antavat aavistuksen siitä, millaisten arkisten ongelmien keskellä musiikkia tehdään. Keskiössä pysyvät kuitenkin musiikki ja muusikot.

”Kun laulan Beethovenia, se vie minut pois, en ole enää täällä”, sanoo orkesterin kuorossa laulava Mireille Kinkina. ”Laulaessani olen täysin oma itseni.”

Orkesterin jäsenet puhuvat musiikista kuin rakastetustaan. Epäröinnistä ei ole jälkeäkään, kun yksi toisensa jälkeen todistaa musiikin onnesta.

Orkesterin jäsenten ohella yhtenä elokuvan päähenkilöistä on itse Kinshasa. Kamera kuvaa kaupunkia kauniina, mutta kaunistelematta. Se poimii katujen vilinästä ihmisiä, käsiä, yksityiskohtia, koko ajan kohdettaan kunnioittaen.

Aivan kuin musiikilla, myös Kinshasalla on elokuvassa oma rakenteensa, rytminsä ja sävelkulkunsa.

Gheton kimallus

Täysin toisenlainen Kongo tulee vastaan Gilles Remichen ohjaamassa Ghetto Millionaires -dokumentissa. Se räväyttää auki Euroopassa asuvien kongolaisten keikareiden vaatekaapit ja elämät.

Armeijan pioneereilta alun perin lainatulla nimellä sapeur itseään kutsuville miehille vaatteet ovat aatteet, elämän koko tarkoitus. Näissä etujoukoissa taistellaan tyylillä, merkeillä ja näyttävyydellä.

Ja mitä euro-kongolaiset edellä, sitä Kinshasa perässä. Siitä pitää huolen Papa Rolls, joka kuvaa Kongossa näytettävää Zua Nga Bien -ohjelmaa Euroopan eri kaupungeissa.

Papa Rollsin tyylimakasiiniin päätyy usein myös dokumentin keskushahmoksi nouseva Tigana, taitelijanimeltään Showpiece. Hän poseeraa kameralle tottuneesti. 

Kongolaisten keikareiden poseerauksessa on aivan oma koreografiansa. Vasen käsi nostaa takinniskaa niin, että katsoja näkee niskalapun merkin. Tässä, katsokaa, merkkivaate! Huippumuodinluojien nimet soljuvat miesten huulilta sujuvasti: sukatkin ovat tänään Yohji Yamamotoa, lompakko – se suurempi ja seteleille tarkoitettu – Louis Vuittonia.

Kimaltavan pinnan alta löytyy tietenkin myös todellisuuden nurjempi puoli. Tigana valittelee, ettei elämä mennyt aivan kuten piti, eivätkä vaatteet ole olleet se kaikkein tuottavin investointi.

”Huumetta, vaatteet ovat kuin huumetta”, mies sanoo.

Sapeurien keskinäinen paremmuus selvitetään tyylikisoissa. Brysselin kimaltavien salien lisäksi kamera näyttää myös sen, miltä vaatteilla kilpailu näyttää kotimaassa, Kinshasan vähän köyhemmällä alueella. Siellä kilpailijat läväyttävät näytille rivin hyvin lankattuja kenkiä – todennäköisesti kaikki omistamansa jalkineet.

Myös kotimaahan vierailulle palaavat kongolaiset joutuvat tarkkaan syyniin. Suku arvioi niin palaajan vaatteet kuin varatkin.

Raaka arki

Kaikkein herkkähermoisimpien ei kannata aloittaa Kongoon tutustumista neljän elokuvan koosteesta Congo in Four Acts. Se tuo valkokankaalle myös ne kohdat, jotka suomalaisista dokumenttielokuvista leikataan häveliäästi pois.

Elokuvista ensimmäinen, Ladies in Waiting, vie katsojat synnytysosastolle, josta on turha kuvitella lähtevänsä kotiin maksamatta sairaalan määräämää taksaa. Läheskään kaikilla synnyttäjillä ei siihen ole varaa.

Seurausten absurdius naurattaisi, ellei kyse olisi oikeista ihmisistä. Yksi synnyttäjä pääsee kotiin jätettyään pantiksi kultaiset korvarenkaansa. Sairaalan taloustoimiston nurkassa onkin jo ennalta valtava pino stereoita ja televisioita.

Poliisimiehelläkään ei ole rahaa maksaa vaimonsa synnytystä, ei edes pantiksi kelpaavaa arvotavaraa. Hän ehdottaakin, että jäisi itse sairaalaan maksujen vakuudeksi – panttivangiksi – jotta vaimo ja lapsi pääsisivät kotiin.

Yksi sairaalaan jumiin jääneistä synnyttäjistä on nuori tyttö, jonka vastasyntynyt on saanut alkunsa raiskauksesta. Sairaalan johtaja kovistelee tyttöä: järjestä se raiskaaja tai joku raiskaajan perheestä sairaalamaksusi maksamaan, sillä sairaala tarvitsee maksun työstään. ”Me olemme tehneet työmme, sinulla on vauva.”

Raiskaukset ja väkivalta ovat aiheena myös Zero Tolerance -lyhytelokuvassa, joka seuraa kahden raiskauksen tutkimusta.

Kamera pääsee mukaan terveysasemalle, jossa poliisi selvittelee erittäin väkivaltaisen raiskauksen kulkua. Uhri makaa tuskissaan, kun poliisi taluttaa raiskaajan huoneeseen tunnistettavaksi. Mies väittää naista noidaksi.

Hämmentävintä dokumenteissa on se, kuinka avoimesti ja rauhallisesti väkivallantekijät ja -kokijat kertovat tapahtumista, ja kuinka arkisesti raakuuksiin suhtaudutaan.

Siinä missä Congo in Four Acts tarpoo kongolaisten arjessa, tunnin pituinen State of Mind vie katsojan kokoushuoneeseen, seminaariin. Siellä 80-vuotias yhdysvaltalainen psykoterapeutti Albert Pesso ratkoo kongolaisten traumoja psykoterapian keinoin.

Pumpulimaisten, valkoisten kulmakarvojensa takaa tapahtumia tarkkaileva Pesso on ensimmäistä kertaa Kongossa, ja opetus sujuu tulkin välityksellä. Seminaarin osallistujat tuntuvat välillä olevan hämmentyneitä vieraan tarjoamasta metodista, mutta kysyttäessä kehuvat sen toimivan.

DocPoint 25.-30.1.2011.
Ohjelmisto osoitteessa www.docpoint.info

 


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Pia Laine profiilikuva oranssilla taustalla

Pia Laine

Pia Laine on Maailman Kuvalehden toimittaja. Hän kirjoittaa, editoi ja kuvatoimittaa.