"Kotinikin on kuin museo: täynnä kuubalaisia soittimia ja muuta tavaraa", Risto Vuorimies sanoo.

Pienten projektien mies

Risto Vuorimies alias Papa Montero tunnetaan intohimostaan Kuubaan. Kuka tietää, että ennen sokerisaaresta hullaantumistaan mies valokuvasi niin Hurriganesia kuin ruotsinsuomalaisia siirtolaisia?

Teksti: Maippi TapanainenKuva: Eeva Anundi

PitkätKulttuuriMatkailuMusiikki

Sonin ja salsan Suomen lähettiläänä tunnettu Risto ”Papa Montero” Vuorimies muistuttaa rakastamaansa kuubalaista musiikkia. Hän on eloisa, vapautunut ja lämmin yhtä lailla yleisön edessä esiintyessään kuin kahden kesken tavattuna.

Pienten projektien mies, kuten hän itseään kuvaa, on tehnyt monta menestyksekästä uraa, muttei koskaan suurta numeroa itsestään.

Ennen rakastumistaan Kuubaan Risto Vuorimies valokuvasi työkseen. Hänen Hurriganes-kuvansa 1970-luvulta kuuluvat suomalaisen levynkansitaiteen klassikoihin.

Rokkikuvaajaksi Vuorimies päätyi sattumalta.

”Osuin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Meillä, eli valokuvaosuuskunta SAFTRA:lla, oli työtilat Meritullinkadulla. Kun Matti Majava perusti kuulun Beavers-farkkukauppansa työhuonetta vastapäätä, tutustuin Cisseen (Häkkinen) ja Remuun (Aaltonen), jotka monien muiden nuorten tavoin hengailivat Majavan myymälässä.”

Pian tutustumisen jälkeen, tammikuussa 1973 Vuorimies lähti jo bändin mukana keikoille. Hieman myöhemmin Love Recordsin perustajiin kuulunut Atte Blom tilasi häneltä ensimmäiset levyjen kansikuvat.

Valokuva suomalaisen LP-levyn kannessa oli tuolloin harvinaista herkkua, mutta Hurriganesin jälkeen Vuorimiehen filmille valottui moni sittemmin klassikon aseman saavuttanut artisti.
Dave Lindholmilla esimerkiksi oli selkeä näkemys omien levyjensä kansista, Rauli Badding Somerjoki taas luotti täysin minun valintoihini.”

Kuluvana vuonna Hurriganesin perustamisesta on vierinyt 40 vuotta, ja pitkän hiljaisuuden jälkeen vanhojen levyjen kansia kysytään Vuorimieheltä jälleen. Hänelle vanhojen negatiivien skannaaminen ja putsailu sopii mainiosti.

”Hyvä, että ne nyt ovat alkaneet kiinnostaa. Kun Love Records aikoinaan meni konkkaan, minulta jäi aika paljon saatavia. Nyt saan ainakin osan tappioistani takaisin.”

Siirtotyöläisten kuvaaja

Kiitosta ja kunniaa varhaisten rock-ikonien kuvaamisesta Vuorimiehelle satelee 40 vuotta jälkijunassa. Virallista tunnustusta työstään valokuvaajana hän sai myös pian valmistumisensa jälkeen.

1970-luvun alkuvuodet Vuorimies opiskeli valokuvausta Tukholmassa opettajanaan ruotsalainen Anders Petersen, joka on tunnettu dokumentaarisista mustavalkokuvistaan.

”Petersenin valokuvausideologiaan kuului heittäytyä kuvattavien todellisuuteen ilman turhia kikkoja. Opintojen päätteeksi minä ja Ben Kaila päätimme heittäytyä ruotsinsuomalaisten maahanmuuttajien todellisuuteen. Kiersimme eskilstunalaisten kerrostalojen rappukäytäviä, soitimme suomalaisnimisten ovikelloja ja kerroimme, että haluamme tehdä heistä kirjan”, Vuorimies muistelee.

”Ihmiset ottivat meidät hyvin vastaan, pyysivät sisään, kahvittivat ja kertoivat juttuja. Vastaanotto oli mielenkiintoinen siinäkin mielessä, että usein kävi ilmi, etteivät kuvattavat tunteneet muita samassa rapussa asuvia suomalaisia.”

Vuorimies ja Kaila kuvasivat suomalaisten maahanmuuttajien elämää Petersenin oppeja noudattaen. Kotien lisäksi he keräsivät materiaalia tehtaista, joiden liukuhihnoilla kotimaansa köyhyyttä ja työttömyyttä paenneet suomalaiset rakensivat ruotsalaista hyvinvointivaltiota.

Karun koskettavasti siirtotyöläisten elämästä kertonut valokuvanäyttely avattiin 6. joulukuuta 1972 Valkoisessa salissa. Kuvista toimitettiin myös kirja Siirtosuomalaiset. Vuorimiehelle ja Kailalle sukellus ruotsinsuomalaisten arkeen tuotti myös valtionpalkinnon.

Kuuba on kuin koti

Samaiselle 1970-luvulle juontaa myös Risto Vuorimiehen intohimoinen suhde Kuubaan – sen kulttuuriin, musiikkiin ja ihmisiin. Rakkaus syttyi ensisilmäyksellä, kun hän 1975 astui maan pääsaarelle, Isla de la Juventudille.

Kuubaan hän matkusti työprikaatilaisena, kuten noina aikoina tapana oli.

”Kyllä minulla sininen paitakin kaapissa oli”, Vuorimies muistelee vuosikymmentä, jolloin paidan värillä oli väliä. Sinisellä ilmoittauduttiin taistolaisten riveihin.

Toisin kuin moni muu 1970-luvun poliittisessa kattilassa kiehunut, hän ei kiellä tai pyytele anteeksi historiaansa.

Samalla peräänantamattomuudella hän on pitänyt kiinni kiintymyksestään Kuubaan. ”Eniten Kuubassa rakastan kaikkea”, on lause, jonka voisi kepeästi istuttaa Vuorimiehen suuhun. Hän ei etsi maailmalta alati vaihtuvia maisemia, ei uusien kasvojen ja kulttuurien antamia kiksejä. Kuuba ja kuubalaiset riittävät.

”Ystävällisyys, sellainen, jota ei muualta löydy. Pieni kohteliaisuus ja kanssaihmisten ottaminen huomioon joka hetki. Hyvän kotikasvatuksen ja koulun tuoma käytös”, hän luettelee kuubalaisten vahvuuksia. Ja vielä: ”Kuubaan menen kuin kotiin.”

Mutta tärkeintä on kuitenkin musiikki – salsan ja sonin rytmit. Juuri ne veivät miehen mennessään, ja saivat kannuksensa jo komeasti ansainneen valokuvaajan vaihtamaan uransa suuntaa.

Matkakohteena musiikki

Kamera kulki vielä miehen mukana Kuubassa, mutta työ valokuvaajana sai jäädä. Risto Vuorimiehestä kuoriutui Papa Montero – muusikko, kuubalaisen musiikin tuntija ja maahantuoja.

Hän on soittanut Septeto Son -yhtyeessä, kertonut Kuubasta ja kuubalaisesta musiikista kouluissa, tehnyt siitä kirjan ja soittanut sitä radioasemilla, tuonut – ei tuottanut, hän painottaa – kuubalaisia yhtyeitä Suomeen ja juontanut lukuisia tilaisuuksia. Muun muassa.

”Ja kotikin on kuin museo, täynnä kuubalaisia soittimia ja muuta tavaraa”, hän hymähtää.
Vuorimies palasi Kuubaan jo pari vuotta työprikaatiretken jälkeen. Sitten seurasivat vuodet tilapäis-tiskarina Tukholmassa – muutama kuukausi hyväpalkkaista ”paskaduunia” ja edullinen lento Itä-Berliinistä Havannaan.

Välillä matkarahat järjestyivät muullakin tavoin: kerran Vuorimies oli kulttuurivaihdossa, toisinaan toimeentulon takasi stipendi tai apuraha. Samaan aikaan kun Vuorimies syventyi Kuubassa musiikkiin, vaimo kävi tanssitunneilla.

”Rahoituksesta riippumatta koen itse tehneeni omia matkojani musiikkiin”, Vuorimies toteaa.
Ja koska matkakohde oli musiikki, ei suuntana aina ollut edes itse saarivaltio. 1990-luvun puolivälissä Vuorimies matkasi apurahan turvin tutkimaan, millaista kuubalainen musiikki on saaren ulkopuolella. Ensin New Yorkiin, sitten Miamiin ja Puerto Ricoon suuntautuneella reissulla mukana oli koko perhe. Kuubalaisia löytyi, mutta ei niitä iloisia ja rentoja ihmisiä, joihin Vuorimies oli tottunut.

”Pahin paikka oli Miami, jossa elää eri aikojen siirtolaisia. Ensimmäinen sukupolvi on katkeraa väkeä, toinen onnen-etsijöitä. Tunnelma oli koko aika varuillaan oleva ja turvaton.”
Puerto Ricossa Vuorimiehiä oli vastassa tuttu perhe, mutta kuubalainen välittömyys sieltäkin puuttui.

”Salsabändi soitti, mutta ihmiset eivät tanssineet.”

Kiitokset kuubasta

Vuorimies on vieraillut Kuubassa 15 kertaa, viimeisimmällä matkalla 2008 perhe oli jälleen mukana.

”Kuuba kehittyy ja menee eteenpäin niin kuin muutkin maat. Päällisin puolin moni asia voi näyttää museoon kuuluvalta – autot ja rakennukset esimerkiksi. Ihmiset ovat kuitenkin moderneja ja heillä on selkeä näkemys maansa asioista. He eivät esimerkiksi syytä kauppasaartoa tilanteestaan, ja sitä paitsi jenkeistä tulee tavaraa koko aika saarrosta huolimatta.”

Kuubalainen köyhyyskin on Vuorimiehen mukaan erilaista kuin muissa kehitysmaissa. Vaikka rahaa on vähän, ovat maan koulutus ja terveydenhuolto kansainvälisesti korkeatasoisia. Toisaalta yksityisyritteliäisyys on saanut yhä enemmän jalansijaa.

”Kaikesta näkee, että Kuubassa asuu kansa, jolla on kykyjä. Jopa edelleen liikenteessä olevat yli viisikymmentä vuotta vanhat jenkkiraudat viestivät ihmisten luovuudesta.”

Vuorimiehen rakkaus Kuubaa kohtaan ei ole jäänyt huomiotta. Viime vuonna Kuuban kulttuuriministeri Abel Prieto Jiménez myönsi hänelle tunnustuksen rohkeasta työstä Kuuban kulttuurin tunnetuksi tekijänä.

Vuorimies itse suhtautuu tekemisiinsä vaatimattomasti.

”En hallitse isoja kokonaisuuksia, mutta pienissä panen kaiken peliin”, hän sanoo, ja ainakin kaiken peliin panemiseen on helppo uskoa.

Ikiliikkujamainen hahmo tuo mieleen mitä tahansa muuta kuin sinänsä totuudenmukaisen kuvan sipoolaiskylässä asuvasta eläkeläisestä.

Pieniä projekteja niin Risto Vuorimiehelle kuin Papa Monterollekin piisaa niin, että hitaampaa hirvittää. Bändejä, juontokeikkoja, radio-ohjelmaa, luentoja...

”Otan kuukausittain tilille tulevan eläkkeen vähän niin kuin kansalaispalkkana”, koko työuransa free lancena tehnyt kulttuurin monitoimimies toteaa.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!