Kirja-arvio: Autoritäärisen isän kahleissa

Arvioitavana Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus.

Teksti: Anni Valtonen

KirjallisuusNigeria

Nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien Biafran sodan aikaan sijoittuva "Puolikas keltaista aurinkoa" hurmasi suomalaiset lukijat aistillisuudellaan ja kauneudellaan pari vuotta sitten. Afrikkalaisen nykykirjallisuuden uudeksi lupaukseksi nimetyltä Adichielta (s. 1977) julkaistiinkin heti perään hänen esikoisromaaninsa "Purppuranpunaisen hibiskuksen" suomennos.

Purppuranpunaisen hibiskuksen suuret teemat kiertyvät uskon, moraalin ja identiteetin ympärille. Päähenkilön, 15-vuotiaan Kambili-tytön, pastori isä on kristitty fundamentalisti, jonka hyvyys karisee harteilta aina kotiovella: mies pahoinpitelee ja kiduttaa paitsi vaimoaan, myös lapsiaan.

Omaa isäänsä mies ei tunnusta, koska tämä on pakana, ei-kristitty. Samasta syystä hän kieltää lapsiaan olemaan yhteydessä isoisäänsä.

Kun Kambili ja pikkuveli Jaja tapaavat isoisää, he tekevät sen salaa, syyllisyyttä ja tunnontuskia potien. Sisarusten koulumenestys on suoraan verrannollinen isältä odotettavissa olevaan rakkauteen. Eikä siinä riitä, että on hyvä – on oltava paras.

Vie pitkään, ennen kuin vauraan keskiluokkaista elämää elävä Kambili havahtuu tajuamaan, että kodin ilmapiiri on sairas. Järkyttävällä tavalla romaani osoittaa, kuinka lojaaleja lapset ovat vanhemmilleen – ja kuinka tosina ja oikeina he ottavat vallitsevat olosuhteet.

Kambili oppii lukemaan vanhempiensa tunnetilat millintarkasti ja ehdollistuu niille. Sisarukset tietävät senkin, miksi äiti pyyhkii posliinikoristeista pölyt aina sen jälkeen, kun makuuhuoneesta on kuulunut rajua mäiskettä, väkivallan ääniä.

Vasta kyläilyt aineellisesti vaatimattomammin elävän sukulaistädin luona paljastavat Kambilille, kuinka ahtaassa ja tukahdutetussa ilmapiirissä hän on joutunut kasvamaan – ja millaisia seurauksia sillä on hänen kehitykselleen ollut. Tädin kotona Kambili pääsee kokemaan elämää ja tunteita, joita hän ei koskaan ole uskaltanut edes kuvitella.

Perheväkivallan rinnalla romaanin todellisuudessa elää yhteiskunnallinen uhka ja väkivalta, mutta perheen konfliktia vaimeampana. Romaanissa on vain yksi kertojaääni – ja tuo ääni on Kambilin. Adichie luottaa tarinaan, tarkkaan havainnointiin ja kertojantaitoihinsa, tekniikalla ei tässä nyt kikkailla.

Yliopistolla lehtorina työskentelevä täti, Kambilin kolmen serkun yksinhuoltajaäiti, on nuorelle tytölle tärkeä esikuva ja naisen malli. Oma äiti ei ole luonut pohjaa selviytymiselle: hän on alistunut väkivaltaan ja altistanut sille myös lapsensa.
Hirmuisen todentuntuisesti ja tarkkanäköisesti Adichie kuvaa Kambilin suhdetta isäänsä, ja pikkuhiljaa uusien oivallusten myötä suhteen muutosta myös äitiin. Kuinka äiti on voinut antaa tämän kaiken tapahtua?

Tätinsä puutarhassa hehkuvista purppuranpunaisista hibiskuksista tulee Kambilille ja Jajalle symboli uudesta, vapaamaasta elämästä. Elämästä, jossa voi nauraa ja itkeä niin, että siitä kuuluu ääni.

Kun Jaja-veli saa siirrettyä hibiskuksen taimet perheen omaan puutarhaan, muutos on jo pidemmällä.

Chimamanda Ngozi Adichie:
Purppuranpunainen hibiskus
Otava 2010


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Kuvassa Maailman Kuvalehden päätoimittaja Anni Valtonen

Anni Valtonen

Anni Valtonen on Maailman Kuvalehden päätoimittaja. Hän vastaa Maailman Kuvalehden sisällöstä: ideoinnista, juttujen tilaamisesta sekä niiden editoinnista.