Etelä-Afrikka panostaa kehitysapuun

Etelä-afrikka perustaa kehitysapuviraston, vaikka maa saa itse edelleen kehitysapua.

Teksti: Juha Rudanko

KehitysyhteistyöEtelä-Afrikka

Kehitysavun antaminen ei ole suinkaan uusi asia – Etelä-Afrikka on tehnyt sitä jo apartheidin ajasta asti. Uutta on avun koordinointi keskitetyn viraston kautta.

Etelä-Afrikka on viimeisen kymmenen vuoden aikana keskittynyt humanitaariseen apuun ja jälleenrakennukseen, tutkijat Vijaya Ramachandran ja Julie Walz Centre for Global Development -tutkimuslaitoksesta sanovat. Uuden viraston perustaminen kertoo heidän mukaansa siitä, että maa on alkanut satsata kehitykseen laajemmin. Tämä puolestaan lisää koordinaation tarvetta.

Valtaosa Etelä-Afrikan avusta suuntautuu muihin Afrikan maihin. Maa antaa arviolta 360–480 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria apua vuosittain. Tähän arvioon päätyi South African Institute of International Affairs -tutkimuslaitos vuonna 2008.

OECD:n tietojen mukaan Etelä-Afrikka vastaanotti vuonna 2009 virallista kehitysapua noin miljardi dollaria.

Ystäviä ja vaikutusvaltaa

Etelä-Afrikka ei ole pyrkimyksissään yksin – myös monet muut kehitysapua vastaanottavat maat, esimerkiksi Brasilia ja Intia, antavat sitä itsekin.

Tutkijat huomauttavat, että niin sanottujen kehittyvien maiden antama kehitysapu annetaan yleensä useista eri ministeriöistä. Etelä-Afrikassa aktiivisimpia ovat olleet puolustus- ja opetusministeriö.

Imagon rakentaminen saattaa olla motivaatio kehittyvien avunantajien toimille, keino saada ja käyttää vaikutusvaltaa.

Samaa sanovat viranomaiset. Kehitysapuviraston perustaminen ”ei heijasta ainoastaan epäitsekkäitä motiiveja, vaan myös Etelä-Afrikan omien etujen edistämistä”, Etelä-Afrikan ulkoministeriön kansliapäällikkö Ayanda Ntsaluba sanoi Irin-uutistoimistolle.

Tutkijoiden mukaan Etelä-Afrikan apudiplomatia on ainakin tähän asti toiminut. ”Etelä-Afrikasta on selvästi tullut kehityksen mallimaa [Afrikan] mantereella ja Afrikan maiden luotettu yhteistyökumppani ja edustaja.”

Kehitysavun määritteleminen on erityisen vaikeaa kehittyvien maiden kohdalla. Tutkijat huomauttavat, että ”maat eivät noudata OECD:n kehitysapukomitean DAC:n tai Pariisin julistuksen määritelmiä”.

Kehittyvien maiden kehityspolitiikka eroaa vakiintuneempien avunantajien toimintatavoista myös siten, että ne korostavat tarjoavansa vastavuoroista tukea. ”Suurin osa ei aseta ehtoja tai esitä mitään vaatimuksia paremmasta hallinnosta.”

Lännessä pelätään Ramachandranin ja Walzin mukaan sitä, että uudet avunantajat tukevat ’roistovaltioita’ tai eivät panosta hyvään hallintoon tai ympäristönsuojeluun. Mutta pitäisikö kehitysapua saavan valtion ylipäätään jakaa apua?

”Tästä voidaan väitellä talouden tai moraalin näkökulmasta”, tutkijat sanovat. ”Voidaan loputtomasti kiistellä, pitäisikö vai eikö pitäisi. Niin tapahtuu joka tapauksessa. Se johtuu ulkopolitiikasta ja halusta saada kansainvälistä vaikutusvaltaa.”


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!