Sahrawit tutkivat suomalaislehdessä ollutta juttua maannaisestaan.

Kamelipitsaa Saharassa

Sahrawien pakolaisleiri Länsi-Saharassa.

Teksti: Maiju KaipainenKuva: Laura Kinnunen

IhmisoikeudetMuuttoliike ja pakolaisuusLänsi-Sahara

Hiekkaa, auringonpaahdetta, hiekkaa.

Luonnonvoimien ylivalta Saharan autiomaassa selviää sukkelaan. Miten kukaan voi asua täällä?

Moni ei asuisikaan, ellei olisi pakko.

Länsi-Saharan sahrawien pakolaisleiri Dakhlassa on hämmentävä kokemus.

Leirin perustamisen syy noudattaa tuttua kaavaa: alkuperäisväestön elinalueelle on hyökätty ja väestö yritetty tuhota. Lopulta kyse on tahdosta elää ihmisarvoisesti ja oikeudenmukaisesti.

Miksi palata kotimaahan, joka on ja pysyy miehitettynä kansainvälisestä oikeudesta huolimatta?

Etenkin, kun oma kansallinen identiteetti ja ilmaisunvapaus on alituisessa vaarassa.

Olemme Saharassa järjestettävällä FiSahara-elokuvafestivaalilla. Todellisuus piirtyy eteemme kiertoajelujen, lukuisten haastattelujen ja festarien elokuvatarjonnan myötä.

Valtaosa elokuvista käsittelee sahrawien mennyttä ja nykyistä elämää haasteineen, kehyksenään poliittinen konflikti. Katsomiskokemus on epätodellinen: istumme elokuvien miljöössä, aavikkohiekalla öisen tähtitaivaan alla.

Voittajafilmiksi valitaan El Problema, joka käsittelee nimensä mukaisesti ongelmaa, sahrawien viittä pakolaisleiriä.

Leirejä katsotaan elokuvassa miehittäjävaltion, Marokon, näkökulmasta. Onneksi on sentään niin, ettei parin sadan tuhannen sahrawin vuosikymmeniä kestänyt leirielämä aavikolla ole Marokolle ylpeyden aihe.

Siksikö leirien olemassaolosta tulisi vaieta?

Ei ainakaan FiSaharan eikä lukuisten muiden solidaarisuustyötä tekevien kansalaisjärjestöjen mielestä. Eikö meillä Suomessakin ole oikeus tietää, että Afrikasta löytyy kansa, jonka alistaminen jatkuu?

Sahrawien synkkiin vaiheisiin tutustuessa ihmettelen, mistä he saavat voimansa elää ja yrittää? Turhautumiseen ja tyhjiin lupauksiin katsomatta leirin asukkaiden arkea väritti toiveikkuus paremmasta.

Dakhlan sahrawit näyttävät valinneen rakentavan tien. Tutustuimme matkallamme lasten ja naisten kouluihin, sairaalaan ja naisten avaamaan ravintolaan, Sahara Pizzaan. Pizzerian avajaisseremoniassa sahrawien kasvoilta välittyi kunnioitus tilaisuudessa läsnä ollutta sosiaali- ja naisasiaministeriä kohtaan.

Lähtö leiristä herätti tunteita. Palasin kotiin oman elämäni mahdollisuuksien keskelle. Tuttavani jäivät hiekkamyrskyn armoille toivomaan parasta ja pelkäämään pahinta.

Kun kysyin heiltä, mitä voisin tehdä heidän hyväkseen, minulle vastattiin aina: ”Emme halua rahojanne, haluamme itsenäisyytemme. Joten ettehän unohda meitä?”


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!