Lapsi hukkuu alkoholiin

Kun alkoholi vie vanhempia, eniten kärsii lapsi. Namibiassa lastensuojelun resurssit ovat vähäiset. Julkisia päihdehoitolaitoksia on koko maassa vain yksi.

Teksti: Lauri Haapanen

TerveysNamibia

Nuori äiti istuu silmissään lasittunut katse. Naisen jalkojen juuressa hyörii pieni lapsi, juuri kävelemään oppinut, jolle äiti antaa muovisen olutlasinsa. Lapsi juo mukista ilmeenkään värähtämättä.

Kohtaus on Sininauhaliiton julkaisemasta lyhytelokuvasta Ikuinen aurinko – tarina Namibiasta (2010).

Elokuvassa ja sitä varten kuvatussa raakamateriaalissa seurataan arkea shebeeneissä eli paikallisissa epävirallisissa baareissa. Shebeenit ovat kuppiloita, joita erityisesti työttömät naiset pitävät kotiensa yhteydessä. Humalaisten aikuisten jaloissa pyörivät sekä omat että naapuruston lapset. Heidän uteliaat katseensa pälyilevät kameraa.

Toisessa kohtauksessa naiset juovat ringissä paikallista kotitekoista hedelmäviinaa eli ombikea. Yhden naisen sylissä istuva lapsi yrittää tarttua mukiin, mutta muki ohittaa käsillään hamuilevan lapsen, joka rupeaa huutamaan.

”Lapsi näytti siltä, että oli tottunut saamaan mukin itselleen”, kommentoi Sininauhaliiton päihdetyön kehittämispäällikkö Anneli Pienimäki näkemäänsä. Hän oli kuvausmatkalla Namibiassa syyskuussa yhdessä tuottaja-kuvaaja Rauno Westerlundin kanssa.

”Luulisin, että ainoa syy, miksi mukia ei tällä kertaa hänelle annettu, oli kameran läsnäolo.”

Kehityshäiriöistä syytetään noituutta

Suomessa vieraillut kansainvälisen alkoholipolitiikan asiantuntija, norjalaiskonsultti Anders Wengen asui neljä vuotta Namibiassa ja näki lukuisia kertoja, miten kotitekoista olutta eli tomboa juotettiin lapsille rintamaidon sijaan.

”Mutta ei se johdu siitä, että nämä vanhemmat olisivat jonkinlaisia paholaisia. He eivät yksinkertaisesti tiedä alkoholin haitoista”, Wengen sanoo ja lisää, että sama pätee naisten alkoholinkäyttöön raskauden aikana.

”Esimerkiksi alkoholin ja liikenneonnettomuuksien tai tappeluiden yhteys on helppo nähdä, mutta raskausajan juomisen haittoja on vaikeampi huomata. Ja jos lapsella on syntyessään kehityshäiriöitä, monet syyttävät siitä edelleen noituutta tai uskontoa”, hän sanoo.

Hänen mukaansa harjaantunut silmä pystyy tunnistamaan Namibian slummi-alueiden katukuvassa lukuisia FAS-oireista kärsiviä lapsia. Ongelman todellista laajuutta voi vain arvailla, sillä tilastoja asiasta ei Namibian tai muidenkaan kehitysmaiden osalta juuri ole.

Lastensuojelu on olematonta

Sininauhaliiton elokuvassa tutustutaan myös 11-vuotiaaseen Yvetteen, jonka vanhemmat juovat ”sunnuntaihin asti”.

Maanantaista sunnuntaihin?

”Kyllä”, Yvette vastaa hiljaisella äänellä ja tuijottaa ilmeettömästi haastattelijaa. Hänellä on kaksi veljeä ja kolme siskoa, vanhin on 13-vuotias, nuorin neljä. Vanhemmat ovat humalassa väkivaltaisia.

”He lyövät meitä ja haukkuvat. Se tuntuu pahalta”, Yvette kertoo. ”Jos sanomme, että meillä on nälkä, he sanovat, että aina te vain puhutte nälästä.”

Toisinaan vanhemmat ovat pitkään poissa kotoa. Silloin vanhimmat lapset huolehtivat nuoremmista sisaruksistaan. Arkipäivisin he käyvät keskenään paikallisessa seurakunnassa, joka tarjoaa lämpimän aterian asuinalueen lapsille.

Namibian terveys- ja sosiaaliministeriön päihdetyön ohjelmajohtaja René Adams myöntää, että viranomaisten resurssit ovat vähäiset. Hän toivoisi, että esimerkiksi opettajat koulutettaisiin paremmin näkemään ja reagoimaan perheissä kyteviin alkoholiongelmiin.

”Oppimisvaikeuksien saatetaan ajatella johtuvan lasten tyhmyydestä tai laiskuudesta, vaikka todellisuudessa syy olisi vaikeissa kotioloissa. Ja vaikka opettaja epäilisi, että oppilaan huononevat arvosanat johtuisivat kotioloista, kynnys puuttua asioihin on korkea.”

Kotikasvatus on Namibiassa usein hyvin autoritaarista. Siksi lasten on vaikea lähteä hakemaan ulkopuolista apua.

”Jos itse olisin lapsi ja minulla olisi ongelmia vanhempieni kanssa, en tietäisi, mistä voisin hakea apua”, Adams sanoo.

Alkoholifirmat panostavat afrikkaan

Suomen A-klinikkasäätiön Lasinen lapsuus -projekti kerää lasten kokemuksia vanhempien häiritsevästä alkoholinkäytöstä. Tarinoissa toistuu pelko ja väkivalta, rikotut lupaukset, vanhempien käytöksen häpeäminen ja heille kuuluvien kotitöiden hoitaminen, yöunien häiriintyminen ja masennus.

Vaikka kokemukset epäilemättä ovat samankaltaisia myös Namibiassa, Anders Wengenin mukaan väkivalta ja laiminlyönnit ovat niin yleisiä, etteivät lapset tiedä toisenlaista tapaa elää.

”Lapset sanovat kylmän rauhallisesti, että ’vanhempani juovat, joten minun täytyy ottaa vastuu elämästäni’. Se on tavallista, ja tulee yhä tavallisemmaksi.” Alkoholin ongelmakäyttäjien vastapainoksi Namibiassa on edelleen paljon ihmisiä, jotka eivät käytä – usein uskonnollisista syistä – alkoholia lainkaan. Kun myös merkittävä osa käytetystä alkoholista on kotitekoista, ovat kansainväliset alkoholiyhtiöt haistaneet markkinaraon ja panostaneet raivokkaasti nimenomaan kehitysmaihin. Moni työttömyyden turhauttama afrikkalaisnuori onkin tarttunut ”moderniin länsimaiseen elämäntapaan”. Vanhempien on vaikea sitä hyväksyä, mutta vaikea kieltääkään.

”Vanhemmat sanovat, ettei vanhakaan elämäntapa niin hyvä ollut, joten ehkä tämä uusi on sitten parempi”, Wengen sanoo.

Alkoholi on yhteisön ongelma

Tällä hetkellä Namibia on monen muun kehitysmaan tavoin alkoholipolitiikassaan tuuliajolla. Kansainväliset järjestöt ovat asiaan jo heränneet, mutta paikalliset hallitukset eivät.

Wengen havaintojen mukaan päättäjät pitävät alkoholia ainoastaan mahdollisuutena: se työllistää ja tuo verovaroja.

”Alkoholista johtuvia ongelmia päättäjät pitävät yksittäisen ihmisen henkilökohtaisena ongelmana. Mutta niin kauan kun ongelmia pidetään vain henkilökohtaisina, hoitotoimenpiteet kohdistuvat ainoastaan juojaan, vaikka eniten kärsivät lapset. Alkoholi pitää nähdä yhteisön ja koko yhteiskunnan ongelmana. Vasta silloin apu kohtaa myös lapsen.”

Millainen tilanne on Wengenin arvion mukaan kymmenen vuoden kuluttua?

”Olen melko varma, että silloin asiaan on jollain tapaa reagoitu. Tämä ongelma ajaa monet afrikkalaiset yhteiskunnat muuten tuhoon. Tähän on pakko reagoida.”

Sininauhasäätiön Anneli Pienimäki ajatteli 11-vuotiasta Yvetteä haastatellessaan, että Suomessa tämä tyttö pääsisi ilman muuta lastensuojelun piiriin. Mutta mitä Yvetten ja hänen sisaruksiensa hyväksi Namibiassa voisi tehdä?

Pienimäki lähetti sähköpostia René Adamsille Namibian terveys- ja sosiaaliministeriöön. Mitään vastausta hän ei ole tähän mennessä saanut.

Juttua varten haastateltiin myös A-klinikkasäätiön lasinen lapsuus -projektikoordinaattoria Minna Magnussonia.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!