Paikallisia naisia myymässä ruokaa eteläkazakstanilaisella juna-asemalla.

Naisia yli rajojen

Sain töitä Delhistä. Pohdin mennäkö – ja millä? Ajankohta oli otollinen, sillä kerrankin oli aikaa ja rahaa. Koska inhoan lentämistä, päätin matkustaa junalla Venäjän, Kazakstanin, Kiinan ja Nepalin kautta.

Teksti: Tiina OikarinenKuva: Tiina Oikarinen

MatkailuTasa-arvoNaisetAasia

Ensi töikseni sain kuulla, että kannattaakohan, yksinäisenä naisena. Aika nopeasti ymmärsin, että sanapari on metafora seksuaalisen väkivallan uhriksi joutumiselle. Hyvää tarkoittavat kommentit ärsyttivät – tuntuivat väittävän, ettei naisena voi kulkea kaikilla teillä ja raiteilla. Yritin vakuuttaa epäilijöille, etten ole tyhmä enkä itsetuhoinen. Kerroin myös tietäväni, ettei Aasian kolkissa piileksi pelkästään kaltai­siani kiiluvasilmäisiä feministejä. Siispä lähdin matkaan – tiedänhän myös, ettei mikään lamauta pahemmin kuin pelko.

Moskovassa juna-aseman laiturit olivat täynnä mummoja, äitejä ja miehiä. Paikalla ei ollut yhtään isää: sukupuolen stereotypioineen näkee parhaiten niissä ihmisissä, jotka ovat itselle vieraita. Siksi lapsillakin on ajoittain vain yksi vanhempi.

Kazakstanissa nousin Kiinaan menevään junaan haisevana ja miesseurassa. Olin tavannut toisen, jonka reitti kulki kuten minunkin. Tylsäksi osoittautuneen seurani paikka oli kuitenkin toisella puolella junaa. Hyttikaverikseni sain keski-ikäisen kasakkisedän, joka minut nähdessään huudahti venäjäksi Tyttö! ja pyysi konduktööriltä lupaa vaihtaa paikkaa. Nauroin – minun kai tässä oli tarkoitus pelätä?

Ylhäisestä yksinäisyydestä huolimatta hytissä ei aamulla mahtunut joogaamaan: siispä nyrkkeilin ilmaa. Taisin myös laulaa, sillä lähellä kännäävät ääliöt alkoivat rampata ovellani. Vessasta tullessani ne houkuttelivat hyttiinsä ja estivät kävelemästä ohi. En tiedä mistä idea tuli, mutta se toimi: ensin sylkäisin kohti, sitten kävelin päin. Hytissäni tärisin pelosta ja innostuksesta – minuahan eivät idiootit lamauta.

Konduktööri tykkäsi toisin. Ystävällisesti hymyillen hän neuvoi pysymään lukkojen takana ja hiljaa.

Kansantasavallassa oli niin kuuma, etten jaksanut pukeutua rintaliiveihini. Nettihesari tiesi kertoa, että ikäiseni kiinalaisnaiset sen sijaan ostavat omiinsa lisää täytettä ennen työelämään siirtymistä – työpaikkailmoituksissa kun saatetaan suoraan etsiä nuoria, kauniita naisia.

Yhtä yötä ennen Nepalin ja Intian rajaa muistin, että ennen kuin suostui palkkaamaan minut, tuleva työnantajanikin halusi nähdä kuvani. Katkoin hotelli­pahasen vessassa ruostuneilla saksilla kutrini – työnantajaani se ei kiinnostanut, mutta rajatarkastajien, taksikuskien ja kadunmiesten halveksunnalta salonkikelpoinen irokeesini ei suojellut.

Tällä kertaa hyväntahtoiset neuvoivat pukeutumaan paikallisiin vaatteisiin. Kieltäydyin, sillä kuten ensimmäisenä työpäivänäni opin, sari ei ole tuonut intialaisillekaan naisille arvostusta, oikeuksia tai suojaa väkivallalta. Vuosittain tuhannet heistä kuolevat joko sukupuolen perusteella tehtävän sikiöseulonnan seurauksena – tai ”keittiötulipaloissa” rangaistuksena liian pienistä myötäjäisistä.

Liian halpoja, liian yksinäisiä, liian äänekkäitä. Väärissä paikoissa, vääränmuotoisia, väärää sukupuolta. Jotain on yhteistä, yli kaikkien rajojen.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!