Artikkelikuva
Tiitu Takalo tekee paljon taustatyötä

Paljas tekijä

Sarjakuvapiirtäjä Tiitu Takalo on ollut jo kahdesti Sarjakuva-Finlandia -ehdokkaana. Hän on myös feministi – kiusallaankin.

Katselen sarjakuvapiirtäjä Tiitu Takalon, 34, omakuvaa tietokoneen näytöltä. Pinkki tukka tuo mieleen pörhistetyt niskakarvat. Katse on uhmakas, kulmakarvat voimakkaan mustat. Silti asento on levollinen. Käsi nojaa poskeen. Sinisissä silmissä on haikeutta.

En ole vielä tavannut Takaloa, mutta lukemani ja näkemäni perusteella mielikuvani hänestä on piikikäs.

Luen Ylioppilaslehden haastattelun, jossa toimittaja hämmästelee Takalon häpeän puutetta. Esimerkkinä hän mainitsee, että sarjakuvatarinan minä masturboi odottaessaan treffejä.

No, fiktiivinen minä on fiktiivinen. Sitä paitsi kyse ei ole häpeästä. Moinen avoimuus kertoo itsevarmuudesta, sellaisesta, johon sisältyy halu pysyä haavoittuvana.

Sarjakuvanaisia

Haastattelupäivän aamuna näen kaikkialla Takalon piirtämiä naisia. Kun kuljen Helsingin rautatieasemalle, vastaan tulee pottahiuksinen tyttö risaisissa sukkahousuissa, epoletit olkapäillä. Kävelen maihinnousukenkäisen ja punktukkaisen naisen perässä. Metron liukuportaissa katselen tyttöä, jolla on motoristibootsit ja minihame. Tyttö on pyöreä ja näyttää vapautuneelta.

He ovat kaikki astuneet ulos Takalon sarjakuvista. Pidän heistä. He ovat voimakkaita. He kertovat paljon parempia tarinoita kuin muotilehdet. Näinkö helppoa on muuttaa katseensa? Nähdä maailma Takalon silmin?

Tampereella Takalo tulee minua vastaan Finlaysonin vanhojen tehtaiden portille Pyynikillä. Hänen työhuoneensa sijaitsee siellä, kauniissa tiilirakennuksessa, jonka katolla lukee edelleen Pyynikin trikoo. Takalo tiputtelee faktoja siitä, miten tehtaan toiminta loppui 1990-luvulla, yksinkertaisia faktoja, joilla on painava kaiku. Hän välittää niistä.

Parhaillaan hän piirtää huhtikuussa julkaistavaa albumia Ottopoikia ja työläistyttöjä, jossa kerrotaan yhdeksän eri tarinaa Tampereelta 1100-luvulta 1990-luvulle. Astun keskelle taiteilijan näkemyksiä eri vuosikymmenten visuaalisista yksityiskohdista, pohjapiirroksiin, ikkunanpokien muotoihin.

Asiakas on tamperelainen museo Vapriikki, ja museo on tarkka miljööstä. Takalo taas haluaisi keskittyä ihmisiin, koska he kertovat tarinan.

Ja ihmisistään Takalo tunnetaankin, heihin hän keskittyy.

Seinälle on kiinnitetty erilaisia perhepotretteja, vakavia ihmisiä talon portailla, köyhiä ja varakkaampia.

Kun Takaloa kuuntelee, on helppo päätellä, että hän on kunnianhimoinen työssään. Hän valittelee sitä, ettei 1800-luvun loppua aiemmalta ajalta ole valokuvia. Mutta ei hän oikeasti ole niin harmissaan, se on vain pintaa. Pinnan alla on palo piirtää, sen Takalo myöntää.

Asiat oikein

Takalo on piirtänyt 2000-luvun lopussa sarjakuva-albumin vuodessa. Se on kova tahti. Hän on ollut jo kahdesti Sarjakuva-Finlandia -ehdokkaana, vuonna 2007 albumilla Kehä ja vuonna 2008 albumilla Jää.

Taiteilijan itsensä mielestä tahti ei ole ollut erityisen tiukka, sillä hänellähän ei ole muita vakituisia töitä opettamisen ja kuvittamisen lisäksi.

”Kollegat ovat kyllä sanoneet joskus, että kauhea vauhti sulla. Mutta kun on vauhti päällä, tuntuu, et vois tehdä mitä vaan. Usein kun teen albumia, kutkuttelee mielessä jo seuraava. Mutta ei se sitten mene ihan niin. Kyllä välissä pitää aina pitää vähän taukoa.”

Hetken mietittyään hän kuitenkin myöntää nopeutensa.
”Teen kyllä hirveän nopeasti sitten, kun teen. Ensin tosin jahkailen ja jahkailen ja sitten muutamassa kuukaudessa albumi yleensä valmistuu, kun piirrän sitä yötä päivää. On ihana uppoutua kokonaan toiseen maailmaan, niin kuin nyt tähän historiaan.”

Kun Takalo tapaa ystäviään, hän luennoi näillekin historiasta. ”Kunnes ne kysyvät, että milloin oikein pääset tähän päivään asti.”

Takalo tekee myös omiin albumeihinsa paljon taustatyötä, koska ”haluaa että asiat ovat oikein”. Esimerkiksi nyrkkeilevistä tytöistä kertovaa Kehää varten hän haastatteli useaan otteeseen nyrkkeilijä Marjut Saloa.

Rehellistä moraalia

Takalon vahvuus tarinankertojana on siinä, että hän pysty vetämään läpi moraalisen paatoksen ilman, että se tuntuu päälle liimatulta tai raskaalta ja tuomitsevalta. Takalon tekemänä moraaliset aiheet tuntuvat tärkeiltä ja mielenkiintoisilta.

”Kyllä aiheen on pakko olla itselle tärkeä. En pystyisi tekemään oman mielipiteeni vastaista sarjakuvaa.”

Eräissä avajaisissa afrikkalaissuomalainen mies kritisoi Takaloa siitä, että tämä käsittelee suomalaisten, hyvinvoivien naisten asemaa sen sijaan, että kertoisi vaikkapa maahanmuuttajien asemasta Suomessa.

Arvostelu on uponnut, koska Takalo tuntee tarvetta puolustella. Hän ei tunne aihetta tarpeeksi, hän ei tiedä, miltä tuntuu olla maahanmuuttaja. Taustatyötä pitäisi tehdä vieläkin enemmän kuin tavallisesti.

Eikä aihe häntä todellakaan kylmäksi ole jättänyt. Takalo kertoo erään koulun itsenäisyyspäivänä vietetyistä ylioppilasjuhlista, joihin hän osallistui vieraana. Puolet koulun oppilaista oli venäläisiä, ja silti puheissa viitattiin isoisiemme urhoolliseen taisteluun Kannaksella.

”No, kyllähän niiden venäläistenkin isoisät saattoivat taistella Kannaksella, mutta oli se kyllä aika paksua. Maailma muuttuu, mutta tuollaiset rakenteet muuttuvat hitaasti.”

Sitten Takalo palaa ytimeen: Sarjakuvan voi tehdä vain omista tunteista, omista kokemuksista.

Siksi hän kuvaa yleensä tyttöjen ja nuorten naisten elämää ja sen kipeyttä.

”Varsinkin vanhimmat sarjakuvat ovat päiväkirjajuttuja, joista en niitä tehdessäni ajatellut, että ne koskaan julkaistaisiin. Ajan mukana niitä alkoi kuitenkin katsoa ulkoa päin, eikä julkaisu enää tuntunut niin mahdottomalta. En koe, että ne olisivat totta, vaikka osa tapahtumista on. Ne ovat piirustuksia, suodattuneet monen jutun läpi.”

Takalon tyyli on realistinen, koska hän on aina halunnut tehdä juttuja, joiden voisi uskoa olevan totta.

F-sana

Ruotsissa on tavallista, että ihmiset kutsuvat itseään feministeiksi. Sellaiseksi kokee itsensä myös Takalo, mutta täällä f-sana ei nosta myyntiä, eikä sitä yleensä paineta takakanteen, paitsi Tuuli ja myrsky -albumissa.

Takalo sanookin olevansa feministi kiusallaan. Kun se tuntuu olevan niin kova kirosana monille.

”Olen kokenut sanan tärkeäksi. Itselleni oli nuorena elämys tavata nuoria naisia, jotka kutsuivat itseään feministeiksi. Ajattelin, että ai, joku voi olla sellainen vapaaehtoisesti.”

Takalolle feminismi tarkoittaa kaikkien sukupuolien aseman parantamista. Sitä voisi kutsua myös genderismiksi.

”On tärkeää, ettei liikkeistä tule vain yhden sukupuolen eturintamia, vaan että kaikki puolustavat vaikkapa vähemmistöjen oikeuksia. Hyvä esimerkki on television homokeskustelu, jonka jälkeen myös heterot ovat ryhtyneet homoaktivisteiksi.”

On aika ottaa härkää sarvista. Kerron Takalolle, että lukemani perusteella odotin kohtaavani ehdottoman ja piikikkään naisen.

Takalo suhtautuu asiaan rauhallisesti.

”Jutut ovat toimittajan näkemyksiä minusta. Toimittaja tulee ja tekee jutun vihaisesta naisesta, koska niin on ennakolta sovittu toimituksessa.”

Mutta sitten hän myöntää olevansa joissain asioissa jyrkkä.

”Joskus mietin, että eikö mulla ole huumorintajua. Kun koen jonkun kertoman jutun rasistisena tai syrjivänä, siihen vastataan, että sehän oli vain vitsi. Miksei asia voi olla loukkaava, jos se on vitsi? Kesti kauan tajuta, ettei vika olekaan minussa.”

Takalo on yrittänyt olla avoin kaikenlaista huumoria kohtaan. Hän kuuntelee vastentahtoisesti Anonyymit kotikiusatut -nimistä ohjelmaa Radio Suomesta. Siinä kaksi miestä kertoo vaimojensa henkisestä väkivallasta. Takalon mielestä ohjelmassa on jotain naisvihamielistä, ikään kuin hirviövaimot kuvaisivat kaikkia naisia. Tai sitten se on miesvihamielinen. Hän ei ole varma, kummasta on kyse vaiko molemmista.

Toisaalta hän on itse piirtänyt sarjakuviinsa ikäviä, väkivaltaisia miehiä, eikä ole koskaan tarkoittanut heitä yleistyksiksi kaikista miehistä.

Esimerkkien jälkeen hän ei edelleenkään vaikuta erityisen jyrkältä.

Mitä mieltä Takalo on siitä kuvauksesta, ettei hän tunne häpeää? Mitä hän ajattelee fiktiivisestä minästä masturboimassa?

Vastaukseksi Takalo antaa minulle sarjakuva-albumin, jonka nimi on Nurin.

Fiktion seurauksia

Kotimatkalla junassa ahmin albumin saman tien. Se on koskettava ja niin henkilökohtainen, että se on universaali. Sarjakuvat kertovat murrosiän epävarmuudesta, sosiaalisista rajoituksista ja niiden tuskallisuudesta ja kyllä myös häpeästä.

Nurin sisältää sen masturbointi­kohtauksen. Minähenkilö pyytää miestä treffeille, ostaa uusia alusvaatteita, masturboi, kuvittelee heidät vanhenemassa yhdessä. Sitten kuvataan, miten suhde ei lähde käyntiin. Tarinaa seuraa epilogi, jossa käy ilmi, että mies on laittanut nettiin deitti-ilmoituksen päivä sen jälkeen, kun hän antoi minähenkilölle pakit. Ja sitten seuraa Epilogi II, jossa minähenkilö tilittää ystävälleen:

”Nyt kaikki luulee, että olen joku hullu, joka sovittaa heti hääpukua päälleen. Tai että runkkaan ajatellen sitä jätkää! Vaikka se sarjis oli enimmäkseen fiktiota. Sen piti olla vain anonyymi kuvaus ihastumisesta ja innostumisesta. Ei mikään dokumentti!”

Seuraavalla sivulla ystävä kysyy, ajatteliko minähenkilö ollenkaan seurauksia piirtäessään sarjakuvaa.

”Ajattelenko minä joskus jotain seurauksia? Enhän minä uskonut, että ihmiset luulee, että kaikki mitä piirrän, on totta!” 

Tiitu Takalo & Pauli Kallio:
Ottopoikia ja työläistyttöjä. Sarjakuvanovelleja tampereesta rautakaudelta nykypäivään.
Suuri kurpitsa 2011.
Näyttely museokeskus Vapriikissa
(Alaverstaanraitti 5) Tampereella 2.4.-4.9.2011.

 

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!