Yhteistä seittiä kutomassa

Toni Sandell pohtii kolumnissaan, kuinka hän saa uudessa kotikaupungissaan Brysselissä eniten virtaa eri kulttuurien keimailusta.

Teksti: Toni Sandell

NäkökulmatKulttuuriBelgia

"Tämän halusin eilen sanoa. Mitä apua tarvitsetkin, älä epäröi koputtaa ovellemme. Terveisin Anna ja Vladimir”, lukee paperilapussa niin englanniksi kuin ranskaksi. Kiitän liikuttuneena ja suljen oven.

Puolalainen yläkerran naapurini Vladimir on hetki aiemmin ojentanut lapun kouraani kotiovellani. Edellispäivänä tapasimme ensi kertaa rappukäytävässä. Silloin hän imitoi vasaralla seinään lyöntiä, ja jo tuolloin kyllä ymmärsin, että apuahan tässä uudelle asukille tarjotaan.

Vuokraemäntäni Habiba asuu puolalaisen pariskunnan yläpuolella. Marokkolainen nainen puhuu ranskaa ja arabiaa. Vuokra-asiat ovat sujuneet Habiban veljen välityksellä, sillä veli puhuu yhtä auttavaa espanjaa kuin minä ranskaa.

Katutasossa taas asuu marokkolainen leipuripariskunta. Leivän tuoksu herättelee minut aamuisin sängystä. Sen aistimiseen en onneksi kieltä tarvitse.

Leipomon naapurissa puolestaan on portugalilaisten duunareiden kantakapakka. Asiakkaiden kantamerkki on portugalilainen Super Bock. Kyse täytyy olla siitä, että portugalilaista peruslageria hörpätessään työläisen makunautinto yhdistyy kotimaan muistoihin. Belgiassa pannaan 8 700 erilaista Super Bockin maultaan ylittävää olutta.

Näköelämyksiä puolestaan tarjoaa kotini pieni parveke, joka antaa Betlehemin aukiolle. Se tunnetaan kreikkalaisten siirtolaisten perustamista ravintoloista. Iltaisin tapaan istuskella parvekkeella ja seurailla aukiolla jalkapalloa pelaavia lapsia tai illallistavia seurueita.

Puolalaisten, marokkolaisten, kreikkalaisten ja portugalilaisten lisäksi Brysselin lähiössäni asuu paljon latinoja, erityisesti kolumbialaisia ja ecuadorilaisia. Lähiön kupeessa on myös iso kongolaisten lähiö, jonka asukkaista löytyy 44 muutakin kansalaisuutta.

Asuin Nicaraguassa viisi vuotta. Ennen muuttoani Brysseliin valmensin mieltäni muutokselle ja ajattelin kävelemisen autiutta, polkupyöräilyä, metroja tai keväisiä puistoja. Silloin en ajatellut, että uudessa asuinkaupungissani saisinkin eniten virtaa juuri eri kulttuurien keimailusta.

Marokkolaisten tuoksujen siemailu töi­hin lähtiessäni, baarin edustalla pyörivien duunareiden tervehtiminen kotiin illalla tullessani ja Betlehemin aukion monikulttuuristen perhehetkien seurailu kotiparvekkeelta ovat jokapäiväisiä rituaalejani.

Näiden rituaalien avulla saan olla osa tarinaa, jossa ihmiset punovat yhteistä seittiä – sellaista, jonka langat ovat erivärisiä ja -paksuisia.

Kirjoittaja työskentelee Brysselissä Aprodev-järjestössä,
joka seuraa EU:n kehityspolitiikkaa.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!