Ruuhkajuoksusta joutilaisuuteen

Toni Sandell pohtii kolumnissaan kiirettä ja joutilaisuutta.

Teksti: Toni Sandell

Näkökulmat

Hyppäsin junasta Tukholman keskusasemalla perjantai-iltapäivän ruuhkassa. Siitä lähtien virta vei, en voinut ihmismassalle mitään. Yritin hyvästellä saksalaisen kollegani, mutta se oli mahdotonta. Valuimme virrassa eri suuntiin.

Sanoimme hei heit kymmenen metrin päässä toisistamme.
Jotenkin onnistuin kysymään neuvoa Vasagatanin ulospääsylle takaani ohi kiiruhtavalta nuorukaiselta. Hän pyysi seuraamaan ja löysin oikean ulospääsyn. Kiitos, yritin huutaa perään.

Samalla hetkellä näin siskoni, jonka kanssa olin sopinut tapaamisen. Nyt meidän täytyy mennä, sakotonta parkkipaikkaa oli mahdoton löytää ja ystävä odottaa, hän vinkkasi pikaisen halauksen jälkeen.

Siskoni on kuten minä, rauhallinen. Mutta niin me vain joudumme näihin tilanteisiin, joista kumpikaan ei pidä.
Viikon työmatkojen jälkeen heräsin kotoani Brysselistä. Olin suunnitellut päivän ohjelmaksi ruokakauppareissun, huonekaluliikkeiden kiertelemisen, nettiyhteyden hankkimisen, rästitöiden tekemisen toimistolla, ystäville soittamisen.

Päätin aloittaa urakkani ruokakaupasta. Matkan varrella keksin piipahtaa lähiaukioni kyläfestivaalille. Lavalla räppäsi murrosikäinen poika. Ajattelin, että istahdanpas vähäksi aikaa tunnelmoimaan.

Päivä eteni leppoisasti. Lavalle nousi vuoronperään kotilähiön lapsia, marokkolaisia muusikoita, brasilialainen rumpuryhmä. Pääsin ruokakauppaan illan hämärtäessä – viiden tunnin hartaan istumisen jälkeen.

Suunnitelmani olivat menneet maton alle, mutta palasin kotiin elämää täynnä. Kaivoin muistoistani Milan Kunderan Kiireettömyyden.

Pienoisromaani alkaa hetkestä, jossa pariskunta matkaa autollaan Pariisista maaseudulle lomailemaan. Takana oleva auto haluaa ohittaa heidän autonsa hinnalla millä hyvänsä. Kuskiin on iskenyt vauhtitauti, jossa enää millään muulla kuin kiireellä ei ole väliä.

Kundera liikuttaa tarinan romanttisiin kohtaamisiin 1700-luvulle. Ihmiset käyttävät aikansa hyvin. Naiset ja miehet tapaavat ja viekoittelevat toisiaan, kiireettä.

Lopulta mieleen jäävimpiä hetkiä elämässä ovat joutilaisuuden ja luovuuden tunnit, jolloin ajatus ja tunteet liikkuvat kiireettä, vapaina. Mutta miten tuo onkin niin helppoa unohtaa.

Kai se johtuu tästä älyttömästä kiireestä.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!