Lea ja Pekka Kantosen kotina on Hermanonkimaan ohella koko maailma.

Taidetta koko elämä

Lea ja Pekka Kantosen elämä ja urat kietoutuvat tiukasti toisiinsa. Pariskunnan yhteisissä tekemisissä lomittuvat taide, tutkimus ja pyrkimys eettisyyteen.

Teksti: Maippi Tapanainen

PitkätKulttuuriSuomi

Kantosten koti kätkeytyy monen mutkan taakse, Mäntsälän Hermanonki­maahan. Järvenpään jälkeen tiet käyvät yhä kapeam­miksi ja kapeammiksi, kunnes lopulta tullaan Taiteilijankujalle ja kohta jo isäntä vilkuttaa tulijat tervetulleiksi. Seuraavaksi lämpimän puskuvastaanoton tarjoaa joko Sulo tai sen emo, jompikumpi talon oranssinkirjavista kissoista.

”Taiteilijankuja on tainnut saada nimensä meidän ja naapuriemme mukaan ja Jousikuja poikiemme, jotka olivat pieninä innokkaita jousiampujia”, Pekka Kantonen kertoo.

Kantosten pariskunnan toinen osapuoli Lea on kuvataiteilija, taiteen tohtori ja filosofian maisteri, Pekka puolestaan toimittaja, Kuvataideakatemian väitöskirja­opiskelija ja intohimoinen elokuvaihminen. Yhdessä he tekevät taidetta, muun muassa elämästään.

Matkalaukullinen elävää kuvaa

Kantosten elämästä kuvattujen teosten materiaalit mahtuvat nipin napin matkalaukkuun. Musta vetolaukku pitää sisällään 1300 tuntia videoita, joista valtaosa kuvaa perhe-elämää ja tekemisiä viimeisten parinkymmenen vuoden ajalta.

Ensimmäiset kuvat tallentuivat nauhalle 1991, kun Suomen talous oli lamassa ja elämää leimasi epävarmuus.

”Velkaa oli paljon, Pekka teki toimittajan töitä, talo oli kesken ja sata työtä rästissä. Taiteelle ei riittänyt aikaa. Päätettiin, että kuvataan sitten sitä, mitä on”, Lea Kantonen muistelee.

Pekka Kantosen mukaan kuvaushankkeen käynnistämiseen liittyi alun perin myös aimo annos hirtehishuumoria.

”Talo uhkasi mennä alta, ja ajattelimme, että jos menee, niin jääpähän edes video muistoksi.”

Talo ei mennyt, eikä kamerakaan. Se asettui taloksi kuin kantaa ottamaton, mutta hyvämuistinen perheenjäsen. Lapset – kolmesta kaksi jo aikuistunutta – sopeutuivat sen läsnäoloon ja oppivat rajaamaan yksityisyytensä. Kantoset arvioivat, että rahassa mitattuna matkalaukun sisältö on tänä päivänä jo taloa arvokkaampi.

Vain kerran Kantosten kotikameraa on uhannut lopullinen virrankatkaisu.

”Vuonna 2000 masennuksen kynsissä meinasin lopettaa. Tuntui niin synkeältä tallentaa kaikkea sitä, mikä katoaa. Oli myös asioita, joita en halunnut nähdä ja jaksoja, joihin en halunnut palata,” Pekka Kantonen kertoo.

”Kun poikamme lähes kuoli, mielessä kävi, mitä ihmiset ajattelevat, kun jatkan kuvaamista. Sitten ajattelin, että riittää, kun minulla on perheen tuki. Vaikeisiin asioihin voi palata ja näyttää julkisesti, kun niihin on saanut etäisyyttä.”

Yhdessä, mutta erillisinä

Lea ja Pekka tutustuivat lukiossa. He kirjoittivat ylioppilaaksi 1975 ja vuotta myöhemmin heistä tuli aviopari. Vuosikymmenten yhteisen uran jälkeen työnjako toimii esimerkiksi niin, että Lea kuvataiteilijana hallitsee värit ja volyymit, Pekka kuvaa ja editoi.

”Vieläkään yhdessä tekeminen ei kyllästytä, mutta totta kai ottaa joskus päähän”, Pekka Kantonen myöntää.

Puolisolta saatava pikainen ja osaava palaute miellyttää molempia.

”Kritiikki tulee armottomasti, mutta ei koskaan henkilöön menevästi. Sietokykyä vaaditaan, sillä toisesta tulee tehtyä joskus raakaakin pilaa,” Lea Kantonen sanoo.

Sitä paitsi sieltä, mistä tulee ankarin kritiikki, tulee myös vahvin tuki ja turva. Taiteilijaelämä nyky-Suomessa ei ole hohdokkaasti ja kepeästi boheemia, vaan jatkuvaa ja uuvuttavaa kamppailua syrjäytymistä vastaan. Kantoset ovat kasvaneet taiteilijuuteen yhdessä, ja oppineet jakamaan myös vastuuta.

Kun Pekka on joskus uponnut masennuksen syövereihin, on Lea ottanut vetovuoron.

”Kunnioitan mielettömästi sitä, miten Pekka pääsee ylös kuilustaan, ja miten ammatillinen ja eettinen hän kaikissa tekemisissään on”, Lea kiittelee.

Ja sittenkin – kaikesta yhteisyydestä huolimatta – Kantoset ovat kaksi eri ihmistä. Toisinaan se tuntuu unohtuvan muilta.

”Jos toinen saa apurahan, niin toiselle­ sitä ei yleensä heltiä pitkään aikaan. Ikään kuin meillä olisi yhteinen ruuansulatuskin – ja aivot”, Pekka Kantonen harmittelee.

Jaettu kaukokaipuu

Alun perin Lea ja Pekka Kantosta yhdisti kiinnostus Latinalaiseen Amerikkaan ja alkuperäiskansoihin. Lisää vettä myllyyn toivat chileläiset pakolaiset, joihin he lukiovuosinaan Helsingin Suomalaisessa yhteiskoulussa tutustuivat.

Pekka Kantonen sai 1984 apurahan, jonka turvin pariskunta pääsi unel­miensa alkulähteille Meksikoon. Sitä ennen he kuitenkin olivat ehtineet viettää puoli vuotta Madridissa kieltä oppimassa. Francon jälkeisessä Espanjassa Kantoset tutustuivat sekä vapautuksen teologiaan että baskeihin, jotka myöhemmin muodostivat maahan anarkistisia liikkeitä.

”Espanjan kielen oppimistani kuvaa hyvin se, että pystyin keskustelemaan monimutkaisista poliittisista kysymyksistä, mutten ymmärtänyt, jos joku pyysi ojentamaan lusikan”, Pekka Kantonen kertoo.

Meksikossa Kantoset viettivät pari vuotta.

”Vaihtostipendi oli ehkä sata dollaria kuukaudessa, joka ei ollut iso raha silloinkaan.”

Sen turvin he kuitenkin kiersivät Meksikoa ja muutakin Väli-Amerikkaa ja löysivät sen, mitä etsivätkin: yhteyden alkuperäisväestöön.

Mitä te teette meidän hyväksemme?

Kun Kantoset lopulta pääsivät sisään kaipaamiinsa yhteisöihin, nekin alkoivat esittää kysymyksiä tutkijoilleen. Heiltä kysyttiin, mitä te teette meidän hyväksemme, ja samaa he kysyivät itseltään.

Yksi ilmeinen molemminpuolista hyötyä koskeva vastaus oli, että he jakavat tietoa, jota asuminen alkuperäiskansojen keskuudessa antaa. Kantosten oma ymmärrys kasvoi pikku hiljaa, eikä aina ihan kivuttomastikaan. Esimerkiksi kuvaus alkuperäisasukkaiden neuvottelutottumuksista tuo mieleen ruotsalaisen tavan tehdä työtä.

”Kollektiivinen päätöksentekojärjestelmä on hidas. Yksien valokuvien käytöstä keskusteltiin vuosi. Mutta sen vuoden mittaan päätös hierrettiin ihan kaikille sopivaksi. Vei aikaa oppia ymmärtämään yhteisöllistä tapaa sopia asioista, koska koko sen logiikka poikkesi omastamme”, Lea Kantonen selittää.

”Ja aina vallitsi epävarmuus, voidaanko ylipäätään tehdä mitään”, Pekka Kantonen jatkaa. ”Mutta vain yhden kerran sain raivarin, ja silloinkin myönsin lopulta olleeni väärässä.”

Kantoset ovat pyrkineet vastaamaan hyötykysymykseen myös taloudellisesti myymällä käsitöitä, joita heidän ystävänsä Meksikossa ja Guatemalassa tekevät.

Yhteisön monet äänet

Latinalaisen Amerikan alkuperäiskansojen jälkeen Kantoset ovat suunnanneet katseensa lähemmäs. He ovat työskennelleet sekä Etelä-Virossa asuvien setukaisten että saamelaisten kanssa.

Kantoset sanovat, että heidän mielenkiintonsa alkuperäiskansoihin virisi alun perin puhtaasta uteliaisuudesta.

”Kiinnostuimme ihmisistä, joiden ajattelua ja arkea ohjaavat itselle oudot säännöt, periaatteet ja suhde maahan”, Lea Kantonen kuvailee.

”Kun toimintaa ohjasi lähinnä oman tiedonhalun tyydyttäminen, keräämämme tieto jäi horisontaaliseksi ja pinnalliseksi”, Pekka Kantonen määrittelee.

Askel yhteisöllisempään suuntaan olivat ihmisten kanssa yhdessä toteutetut­ työpajat, valokuvaus-, video- ja radiohankkeet.

Sittemmin vuorovaikutuksen merkitys on vain kasvanut. Enää Kantoset eivät etsi kaiutettavakseen yhteisön ääntä, vaan yhteisön sisäistä moniäänisyyttä. Videot, joita he tekevät ovat dokumentaarisia, mutta eivät dokumentteja.

”Perinteinen dokumentti pyrkii kertomaan valmiin tarinan, meidän pyrkimys on päinvastainen. Vaikka videota editoidaan, jäljelle jätetään tahallaan monia aiheita. Se on keskustelun kannalta antoisampaa”, Pekka Kantonen sanoo.

Kantosten videoiden merkitys syntyy vuorovaikutustilanteessa, eli vasta sitten, kun niitä katsotaan. Myös katsomistapahtuma keskusteluineen kuvataan, ja siihenkin palataan aikanaan.

”Ennen pyrimme analyyttisesti kuvaamaan, mitä yhteisön sisällä tapahtui. Nyt kiinnostavampaa on se, miten yhteisössä keskustellaan siitä, mitä on tapahtunut”, Pekka Kantonen kuvaa pariskunnan lähestymistavan muutosta.

”Keskustelu tapahtumista on myös keskustelua siitä, millä ehdoilla ulkopuolisten kanssa toimitaan ja miten me voimme tuoda yhdessä käytyjä keskusteluja julkisuuteen.”

Taide puhuu politiikkaa

Avoin yhteiskunnallisuus, joka 1970-luvun umpipoliittisten aikojen jälkeen oli pitkään huonossa huudossa, tekee paluuta taiteeseen. Lea ja Pekka Kantoselle on läpi vuosikymmenten ollut selvää, että heidän tekemisissään poliittisuus on mukana aina. He olivat muun muassa toteuttamassa Helsingin ensimmäistä Via Crucista, ristintietä, vuonna 1987.

”Silloin kuvattiin salvadorilaisten kärsimyksiä. Mielenosoitus kulki suurkirkkoon, ja sen päätteeksi kastettiin vanhin poikamme Pyry-Pekka”, Lea Kantonen kertaa 25 vuoden takaisia tapahtumia. Ekumeenisessa tilaisuudessa kastepappikin keikkui virkavirheen rajoilla osallis­tuessaan poliittiseen agitaatioon.

Yhteiskunnallinen ilmapiiri ja pariskunnan omat työtavat ovat muuttuneet yhteisen historian aikana. Kantosten poliittinen agenda – kulttuurisen monimuotoisuuden säilyttäminen ja suvaitsevaisuuden lisääminen – sen sijaan ovat säilyneet ennallaan.

”Siinä ei ole eroa, tehdäänkö video kotona tai yhteisössä, poliittinen se on joka tapauksessa”, Lea Kantonen toteaa.
Varsinaisesta aktivismista vastaa kuitenkin nykyään perheen nuoriso.

”Minähän kannatan valtiota ja ammattiyhdistysliikettä, ihan niin kuin kunnon sosiaalidemokraatti”, Pekka Kantonen naurahtaa.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!