Artikkelikuva
Meksikon Meridassa vanhanaikaiset parturiliikkeet kilpailevat modernien unisex-kampaamojen kanssa.

Parturin tuolissa

Meksikon Jukatanin niemimaalla uusi törmää vanhaan. Herkulliselle aikamatkalle pääsee usein parturin tuolissa.

Jo neljänkymmenen vuoden ajan, joka kuukauden ensimmäisenä päivänä, iäkäs mies astuu sisään México-parturiin Méridan kadulla 62. Hän tervehtii Don Remigiota, parturia, joka sanaakaan sanomatta levittää taivaansinisen suojaviitan vanhuksen harteille. Don Remigio alkaa leikata tukkaa, malli on sama kuin aina ennenkin.

Don Remigio kyselee asiakkaaltaan kuulumisia, tuntee tämän tyttäret nimeltä, myös heidän ikänsä, perhetilanteensa ja työpaikkansa.

“Parturi on myös uskottu ja psykologi – miksei myös ystävä”, Don Remegio sanoo.

72-vuotiaan parturin silmät ovat kätkössä tummennettujen metallisankaisten lasien alla. Ne muistuttavat 1950-luvusta, jolloin hän perusti yrityksensä.

Don Remigio oli 17-vuotias, kun naapuri ehdotti hänelle ammatin opettelemista.

”Naapurillani oli parturiliike kadulla 57. Hän veloitti minulta 50 pesoa opettamisestani. Olin aikonut räätäliksi, mutta sitä varten olisin tarvinnut ompelukoneen, eikä minulla tai vanhemmillani ollut tarpeeksi rahaa. Päätin siis ryhtyä parturiksi.”

Vain joitakin kuukausia myöhemmin, 55 vuotta sitten, Don Remigio perusti Méxicon. Se on ollut toiminnassa koko ajan, samassa paikassa.

Hikipajat houkuttelevat

Seuraavaksi Don Remigio ajaa parran mieheltä, joka lähes makaa parturin tuolissa.

”Ai mitäkö ajattelen uudesta parturisukupolvesta? Eihän heitä edes ole enää. Kukaan ei halua enää oppia tätä ammattia. Kaikki tahtovat vain tehdä töitä Cancúnissa, turismin parissa arkeologisilla alueilla – tai hikipajoissa.”

On totta, että hikipajat työllistävät ihmisiä. Mutta ne eivät anna koulutusta. Sormen liikuttaminen ylhäältä alas ei ole erikoisosaamista, vaan teknologinen pakkoliike.

Jukatanista on tulossa eräänlainen Meksikon Kiina. Markkinoita ei ole voitettu tehokkuudella vaan halvalla työvoimalla. Ompelijoiden täytyy raataa niska limassa, jotta yritys on kannattava. Jos he haluavat tienata enemmän tai järjestäytyä ammattiyhdistykseksi, bisneksen pyörittäjät siirtävät tuotannon Kiinaan, Taiwaniin tai muualle Väli-Amerikkaan.

Ennen oli aikaa istua iltaakin

Kaksi katua etelään päin, kadulla 58, nykyajan tyrannia on ujuttautunut vanhoihin kuvioihin. Jacinto, 59, käyttää näppärästi sähköistä partakonetta, joka on syrjäyttänyt hankalakäyttöisen partaveitsen.

“Suurin muutos on se, että aiemmin parturiliikkeessä pidettiin myös illanistujaisia. Nykyisin ihmisillä ei ole enää aikaa. Ihmisillä ei ole kärsivällisyyttä, kaikilla on kiire. Vanhoina hyvinä aikoina ihmisten lempiaiheita olivat baseball ja politiikka. Kukaan ei lue enää sanomalehtiä eikä halua keskustella. Jos joskus joku jotain juttelee, aihepiiri on aina sama: huumesota ja tapot.”

Kolme punaista tuolia, seinätaulut erilaisista hiustyyleistä, peilit ja sininen salonkiin vievä ovi ovat kuin näyttämö, josta käsin Jacinto on katsellut kaupungin ja elämänmenon muutoksia.

“Muistan pitkät parrat, tuuheat ja jäykät. Pelkkiä parranajoja saattoi olla viisitoista päivässä”, hän sanoo.

“Nyt se lysti on loppu: kaikilla on partakoneet kotonaan.”

Verta leuassa, sakset korvassa

Laureano Pech palvelee asiakkaitaan kadun 54 parturissa.

“Kun ajoin ihka ensimmäisen asiakkaani partaa, huitaisin vahingossa poskeen. Verihän siinä roiskui”, hän muistelee naureskellen, haikeutta silmissään.

“Saksien kanssa harjoitellessani taas leikkasin yhden vanhan miehen korvanlehteä. Mutta tuohon aikaan ihmiset  ottivat asiat rauhallisesti, eivät olleet alituisesti puolustuskannalla niin kuin nykyään”, Pech sanoo melankolisesti.

“Apteekissa käytyään asiakas tuli takaisin ja pyysi rauhallisesti, että leikkaisin tukan loppuun. Oi niitä aikoja.”

Tilaa Maailman Kuvalehti