Artikkelikuva
Aravind Adiga:

Aravind Adiga: Viimeinen mies

Talo Mumbain varjossa.

Mumbailainen Vishram-taloyhtiö sijaitsee kaupungin laidalla. Talo asukkaineen on kuin maailma mikroskoopin läpi nähtynä, uskontojen ja aatteiden soppa, jossa eletään vivahteikasta arkea. 

Vishramin seinien ulkopuolella Mumbain kaupungissa hävitetään rakennuksia, ja slummien lisäksi hävitystyön kohteena ovat keskiluokkaisemmatkin rakennukset. Yksi niistä on Vishram, jonka asukkaat saavat rakennuttajalta hyvän tarjouksen talosta. Tilalle suunnitellaan luksus-asuntoja.

Lopulta ainoastaan eläkkeelle jäänyt opettaja, 61-vuotias Masterji ei halua lähteä omasta kodistaan.

Intialaisen Aravind Adigan toinen romaani Viimeinen mies kuvaa mumbailaista arkea ja arvoja tilanteessa, jossa ne joutuvat koetuk­selle. Se kysyy, onko kaikki ostettavissa? Jos ei ole, onko periaate kyllin arvokas, jos hintana on yksinäisyys ja yhteisön ulkopuolelle jääminen?

Adiga syntyi Intiassa, muutti teini-ikäisenä Australiaan ja opiskeli myöhemmin Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa. Nykyään hän elää jälleen juurillaan, Mumbaissa. Hänen esikoisromaaninsa Valkoinen tiikeri (2009) oli maailmanlaajuinen menestysteos ja voitti Booker-palkinnon.

Kahta romaania yhdistää selkeästi kirjailijan halu valottaa elämää Intiassa vastakohtien kautta. Ja Adiga on taidokas havainnoija ja tarinankertoja.

Viimeinen mies ei kuitenkaan ota matkaansa mukaan esikoisen lailla. Elämänmakuisista havainnoista huolimatta romaanin ensimmäiset sadat sivut on todella kahlattava, jotta päästään asiaan.

Romaani kompastuu paikoitellen omaan suuruuteensa, ja todellinen lukukokemus kärsii. Sivuja on lähes 600 ja sekä henkilö- että tapahtumagalleria ovat sen mukaiset. Romaanin ensimmäisille sivulle kirjoitettu henkilöluettelo eli Vishramin asukasluettelo on eleenä kaunis, muttei auta pinnistelyssä pitkälle. Teos olisi kaivannut tiivistämistä.

Adiga on silti kirjoittanut romaanin, joka on tarkka ja yhteiskunnallisia ajatuksia herättävä matka Intiaan.

Tämä ajattelun arvo tiivistyy romaanin päähenkilön Masterjin pohdinnoissa. Hän muistelee, miten ennen vanhaan kasti ja uskonto kertoivat ihmisille, miten syödä, mennä naimisiin, elää ja kuolla.

Niiden haalistuttua pois tilalle on tullut kunniallisuuden ihanne ja eläminen muiden samanlaisten ihmisten kanssa – ja näitä periaatteita Masterji on noudattanut aina.

”… mutta pari viimeksi kulunutta päivää olivat osoittaneet molempien olevan pelkkiä onttoja kuoria, joiden ydin on mätä.”

Ei ihme, jos taiteileminen uuden ja vanhan välillä on miehestä epäilyttävää.

Tilaa Maailman Kuvalehti