Krishnan morsiamet

Krishna-jumalan pyhässä kaupungissa Vrindavanissa viruu lähes 20 000 naisleskeä. Intiassa epäpuhtaina pidettyjen naisleskien kohtalona on omistaa loppuelämänsä Krishnalle.

Teksti: Jenni StammierKuvat: Chinky Shukla

PitkätIhmisoikeudetKöyhyysIntia

"Hare Krishna, Krishna Krishna, Hare Hare”, laulaa hurmioitunut pyhiinvaeltajajoukko Vrindavanin kapeilla kujilla. Käsisymbaaleja päidensä päällä kilistelevät vaeltajat ohittavat kadulla istuvien vanhojen naisten rivistön.

Luisevat käsivarret kurottavat likaisenvalkoisten sarien helmoista pyhiinvaeltajia kohti. Naiset anelevat almuja hokien hiljaa Radha-jumalattaren nimeä. Viimeinen vaeltajista kaivaa kuvettaan ja heittää rupian kolikon. Yksi vanhuksista on tällä kertaa onnekas.

Delhin lähellä sijaitsevan Vrindavanin kaduilla valkoisiin sareihin pukeutuneet langanlaihat muorit ovat tuttu näky. Vanhan hindutradition mukaan naislesken on pukeuduttava askeettisen valkoiseen ja ajeltava päänsä. Hän ei saa avioitua uudelleen, vaan hänen kuuluu omistautua kuolemaansa asti jumalan palvelemiselle.

Konservatiivit tulkitsevat hindulakeja vieläkin niin, että nainen on syynä miehensä kuolemaan. Leskivaimojen ainoa toivo saada moksha, pelastus, on vaeltaa kuolemaan pyhään kaupunkiin.

Suurin osa Vrindavanissa kerjäävistä naisleskistä on tullut yli tuhannen kilometrin päästä, itäisen Intian syrjäseuduilta. Vrindavanissa luku- ja kirjoitustaidottomat naiset ovat yksin ja Krishna-jumalan varassa. Heitä kutsutaankin Krishnan morsiamiksi.

Hyväntekeväisyys ohittaa lesket

Yksi kujalla kerjäävistä leskistä tiiraa minua naarmuuntuneiden silmälasiensa läpi. Naisen posket ovat kuopalla, mutta hänen katseensa on utelias ja älykäs. Hänen nimensä on Tulsi Ma, ja ikää hänellä on seitsemänkymmentä.

Tulsi Ma on viettänyt Vrindavanissa kolmekymmentä vuotta, siitä saakka kun jäi nelikymppisenä leskeksi. Sen koommin nainen ei ole kotonaan Kolkatassa käynyt.

Tulsi Ma käy päivittäin laulamassa pyhiinvaeltajille Hare Krishna -mantraa leskille tarkoitetussa uskonnollisessa keskuksessa, Bhajan Ashramissa. Ashram antaa hänelle tästä hyvästä linssiaterian ja kuuden rupian päiväpalkan.

Tämä kymmentä senttiä vastaava summa on mitätön myös Intiassa, sillä yksin hänen vuodepaikkansa vuokra on kuusi euroa kuussa. Luku- ja kirjoitustaidottomana hän ei ole osannut hakea valtion eläkettä, joka olisi vain viisi euroa kuussa. Kun joku antaa Tulsi Malle uuden sarin tai kilon riisiä, hän myy ne eteenpäin.

Pyhiinvaeltajat tuovat Vrindavanin temppeleihin ja ashrameihin rahaa, sillä hyväntekeväisyys koetaan hurskaaksi eleeksi. Vrindavanin vanhin ashram, jossa lesket käyvät laulamassa mantroja, on osa pyhiinvaeltajien kierrosta. Kaupunkilaiset kertovat kuitenkin ashramin johdon olevan korruptoitunut ja haalivan avustusrahoja itselleen leskien kohtaloita hyväksi käyttäen. Jotkut lahjoittajista ymmärtävät antaa ashrameille rahan sijasta tavaraa. Näin apu päätyy varmemmin suoraan leskille.

Kaikki eivät kuitenkaan älyä tehdä lisätienestiä avustuksilla yhtä kekseliäästi kuin Tulsi Ma, jolla on sentään varaa kattoon päänsä päälle. Kolmannes leskistä nukkuu taivasalla. Vessojen ja puhtaan juomaveden puute aiheuttavat jatkuvaa sairastelua, mutta rahaa lääkkeisiin ei ole.

Talousahdinko lisää leskien määrää

Intiassa on yhteensä 40 miljoonaa naisleskeä. Määrä nousee samassa tahdissa, kun maanviljelijöiden olosuhteet kurjistuvat. Puuvillan hinnan lasku ja geenimanipuloidun siemenviljan kalleus saavat maanviljelijät tekemään jopa itsemurhia. Lesket jäävät puille paljaille.

Suvun taloudellinen ahdinko onkin yhä useamman Vrindavaniin tulleen lesken taustalla. Pyhiinvaeltajien almuista riippuvaiset ashramit korottavat Hare Krishna -mantraa laulavat lesket kuitenkin Vrindavanin korkeimmaksi hengelliseksi voimaksi.

Tavallisten vrindavanilaisten mielestä heidän kaupunkinsa on maanpäällinen paratiisi, jossa lesketkin ovat lähempänä Krishnaa ja siksi onnellisia.

Myös Hare Krishna -liike Iskcon julistaa kaikkien Vrindavanissa elävien olevan Krishnan valtakunnassa. Vrindavanissa päämajaansa pitävän, lännessä sijaitsevilla temppeleillään rikastuvan Iskconin väitetäänkin panostavan enemmän pyhinä pidettyihin lehmiin kuin kerjääviin leskiin.

Viime vuosikymmeninä ihmisoikeusjärjestöt ja naisaktivistit ovat perustaneet kansainvälisellä avustusrahalla uusia leskikoteja uskonnollisten keskusten rinnalle. Näissä hoivakodeissa leskillä on ilmainen majoitus ja lääkäripalvelut.

Vaikka paikkoja ei riitäkään kaikille, on sana ilmaisista palveluista kirinyt nopeasti syrjäseuduille. Kaupunkiin onkin viime vuosikymmeninä vaeltanut yhä enemmän köyhiä leskiä. Varsinainen ongelma ei siis olekaan Vrindavanissa, vaan maaseudun kurjistuvissa olosuhteissa.

Hautapaikka kaatopaikalla

Tulsi Man suku ei ole pitänyt leskeen yhteyttä kolmeenkymmeneen vuoteen. Leski ei siis todennäköisesti ole Vrindavanissa omasta tahdostaan.

”En haluaisi olla täällä, mutta mitä minä Kolkatassa tekisin. Haluan vain elää rauhassa ja tulla polttohaudatuksi Yamuna-joella.”

Kunnialliset hautajaiset ovat köyhien ja yksinäisten leskien suurimpia huolia. Hautajaisia varten on oltava säästöjä ja niiden järjestämisestä on sovittava. Ei ole tavatonta, että valkoiseen pukeutuneen lesken ruumis löytyy katukivetykseltä. Edes paikan löytyminen leskikodista ei takaa arvokasta loppua. Päivälehti The Hindu kertoi hiljattain Vrindavanin valtiollisen leskikodin palkkaavan siivoojansa paloittelemaan kuolleiden leskien ruumiit ja heittävän heidät kaatopaikalle, jos hautausrahoja ei ole.

Vaihtoehtona prostituutio

Vrindavanin leskistä yli puolet on alle 40-vuotiaita. Heillä on Vrindavanissa edessään koko elämä Krishnan morsiamiksi leimattuina.

Kolmekymmentävuotias Kanchan meni naimisiin 15-vuotiaana ja jäi leskeksi 21-vuotiaana. Hän muutti kahden poikansa kanssa Vrindavaniin eikä ole Tulsi Man tapaan käynyt kotonaan kymmeneen vuoteen.

”Aion asua täällä kuolemaani asti. Täällä voin omistautua Krishnalle”, hän sanoo.

Kanchan on bramiini, joille uskonnolliset puhtaussäännökset ovat erityisen tärkeitä. Yksinhuoltajuus ilman koulutusta on Intiassa valtava haaste naiselle. Jos lahjoitusvaroilla järjestettäisiin ilmaisen ruoan lisäksi myös koulutusta, voisivat nuoret lesket ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä. Nyt heitä uhkaa ajautuminen prostituutioon.

”Vrindavanin miehet ovat hyvin ilkeitä. He tarjoavat kyllä leskille auliisti apuaan tai rahaa, mutta ovat vaatimassa vastapalvelukseksi seksiä”, Kanchan sanoo tuohtuneena. Kanchan on päättänyt jäädä Vrindavaniin, mutta hänessä kytee kuitenkin uudenlainen omanarvontunne, halu muutokseen. Kaikesta huolimatta tarjoaa lesken elämä Vrindavanissa mahdollisuuden vapaampaan elämään.

”Mieheni joi ja oli väkivaltainen. Minun piti pysytellä kotona ja peittää kylällä kasvoni huntuun. Vrindavanissa saan päättää omasta elämästäni. En varmasti mene uudelleen naimisiin. Pärjään yksin, kuten tähänkin asti. Krishna auttaa minua.”


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!