Artikkelikuva
Ilo tyttölapsesta on luksusta

Malalai Rahim

Kauheudenkin keskellä kauneus ottaa aina tilansa, ajattelee afganistanilaissyntyinen lääkäri Malalai Rahim, vuoden pakolaisnainen.
Hän tietää, mitä kauhu on.

Nykyään kaikkia koke­ muksia on tapana kuvata matkana: muu­sikko tekee levyn sijasta matkan studiossa ja BB­-talon asukkaat elämänsä matkan tosi­tv:ssä.

Vuoden 2012 pakolaisnaisen Malalai Rahimin elämää sana matka kuvaa pal­jon konkreettisemmin. Se on ollut vaelta­mista paikasta toiseen. Suunta on usein ollut tuntematon.

Taipaleista yksi vaarallisimmista teh­tiin hevosen selässä Koillis-­Afganista­nista Kabuliin yli Hindu Kush ­vuoris­ton. Rahim oli toiminut alueella Punaisen Ristin johtavana lääkärinä ja pitänyt yksityisvastaanottoa.

Pommien räjähdellessä olot kävivät niin vaarallisiksi, että Rahimin oli paet­tava alueelta miehensä ja neljän poikansa kanssa. Taakse jäivät koti ja kaikki yli­määräinen omaisuus. Jopa valokuva­albu­mit oli haudattava maahan. Matkalla Rahimia ja yhtä pikkupojista kuljettanut hevonen oli suistua rotkoon. Hevosmiehen asenteessa heijastui jotain naisvihaakin pahempaa – täydellistä piittaamattomuutta.

”Hänen mielestään korvaukseksi hen­gestäni olisi riittänyt se, että perheen ei olisi tarvinnut maksaa hänen palveluis­taan.”

Loppumatkan Rahimin hevosta talutti hänen puolisonsa veli.

Rauha vain vanhusten muistoissa

Malalai Rahim syntyi 46 vuotta sitten Afganistanin pääkaupungissa Kabulissa, kahdeksanlapsisen perheen esikoisena. Isä oli upseeri, elämä etuoikeutettua.

Afganistanin levottomuudet käynnis­tyivät vuoden 1973 vallankaappauksesta ja jatkuvat edelleen. Osapuolet ovat vuo­sikymmenten mittaan vaihtuneet, mutta rauhan päiviä muistavat vain vanhimmat.

”Äitini on kertonut, miten rauhan aikana ihmiset elivät ja matkustelivat. Mutta siitä saakka, kun itse olen erotta­nut oikean ja vasemman, on Afganista­nissa ollut sota.”

Neuvostojoukot vyöryivät Afganis­taniin, kun Rahim oli kolmentoista. Elä­mänmenoon kuuluivat pommit, ohjukset ja räjähdykset, mutta myös mahdollisuus käydä koulua ja opiskella. Huivipakkoa­kaan ei ollut.

Rahim sanoo, että koko hänen suku­ polvensa on sodan uhri. Ja joka ainoa ikä­luokka sen jälkeen.
Myöhemmin mujahedit kaappasivat Rahimin veljen. Veli palasi lopulta kotiin synkkänä ja parrakkaana, kuin enteenä tulevasta.

Kaiken keskellä naiset myös oppivat nauttimaan naiseudestaan. Sen osoitta­misesta ja korostamisesta Rahim pitää edelleen tiukasti kiinni.

”Meikki, hiukset, pukeutuminen – nii­den on oltavat kunnossa ennen kuin läh­den ulos”, hän ilmoittaa ykskantaan. ”Pie­ninäkin rauhan hetkinä naiseus nousee heti esiin, se on naisissa läsnä koko ajan.”

Sodan ja vainon keskellä eläneen nai­sen suusta tulevat sanat kuulostavat lupaukselta: kauheudenkin keskellä kau­ neus ottaa aina tilansa.

Lääkärinä kaikissa oloissa

Lääkärin ammatin harjoittaminen on seurannut Rahimin mukana kaikkialla, myös hevosen selässä tehdyllä matkalla yli vuoriston. Eräänä iltana viereisessä teltassa voihki nainen kuoleman kielissä.

”Naisen synnytys oli pysähtynyt. Mädäntyvän lapsen käsi sojotti koh­dusta”, Rahim kuvailee.
Hän pelasti synnyttäjän hengen pal­jain käsin. Edes suojakäsineitä ei ollut. Naisen mies oli suunnattoman kiitolli­nen.

Tuolloisiin työoloihin verrattuna nykyi­nen työpaikka Seinäjoen keskussairaala on tietokoneineen ja ultraäänilaitteineen var­sinainen teknologiakeskus.

Malalai Rahim on opiskellut lääkä­ riksi Neuvostoliitossa, nykyisen Tadzi­kistanin alueella. Jo matkalla yliopistoon hän tapasi tulevan puolisonsa Karimin. Häät vietettiin perinteisesti ja komeasti.

Ensimmäinen viidestä pojasta syntyi kun Malalai oli 21­vuotias.

Öinen pako joen yli

1990­luvulla tehty dramaattinen pako­matka vuorten yli kohti Kabulia ei tuonut helpotusta perheen elämään. Pääkaupun­gissa vallan oli ottanut taleban, jonka jul­mat rangaistukset pitivät kansan kurissa.

”Kukaan ei varastanut ja naisten asema oli nolla”, Rahim kuvaa talebanin valtakauden lyhyttä ja pelolla ylläpidet­tyä rauhaa.

Taleban kielsi naisilta lääkärinä toimi­ misen. Ammatinharjoittaminen vaikeutui vuosi vuodelta, mutta Malalai Rahim ei luopunut työstään missään oloissa. Perhe muutti paikkakunnalta toiselle ja joka paikassa riitti avuntarvitsijoita.

”Sana lääkäristä kiiri aina ja ihmi­set hakeutuivat vastaanotolleni. Kuljin työmatkat burkassa, otin potilaita vas­taan vain kasvot paljastavassa huivissa…”, Rahim luettelee erilaisia tapoja, joilla hänen onnistui väistellä talebania.

”Tein lääkärin työtä kotimaassani niin kauan kuin se oli mahdollista”, Rahmin sanoo. ”Mutta sitten elämä kävi meille hengenvaaralliseksi.”

Taleban uhkaili paitsi Rahimia myös hänen aviomiestään: päästihän tämä vai­monsa töihin.
Vuosi oli 1997, kun talebaneihin kuu­luva sukulainen tuli varoittamaan, että pariskunta oli päätetty surmata seuraa­vana yönä. Valinnanvaraa ei jäänyt. Yön pimeydessä perhe ylitti Helmandin joen Iranin puolelle alaikäinen poika apunaan.

”Nyt en uskaltaisi tuolle matkalle lähteä.”

Iranissa perhe rekisteröitiin pako­laisiksi. Karun alun jälkeen elämä alkoi sujua: Rahim teki pakolaisleirillä lääkärin töitä ja aviomies piti kangaskauppaa.

Kun eräs YK:n palveluksessa oleva nai­nen otti esiin mahdollisuuden päästä pakolaisstatuksella kolmanteen maahan, Rahimin tunteet olivat ristiriitaiset.

”En oikein uskonut, että siitä tulisi mitään”, hän tunnustaa. Elämä Iranissa ei ollut kurjaa, mutta näköalatonta. Portti yliopistoon oli pakolaisnuorilta suljettu, ja eniten Rahimien vaa’assa painoi poikien tulevaisuus.

”Opiskelumahdollisuuksien lisäksi toi­nen syy hakeutua pois olivat huumeet, joita Iranin ja Afganistanin rajalla oli tar­ jolla joka paikassa.”

Etuoikeutettu ilo tyttölapsesta

Päätös Suomeen pääsystä tuli yllättä­vän pian. Jälleen kerran Rahimin perhe muutti. Tällä kertaa tien päälle eivät kui­ tenkaan ajaneet aseet ja pakko.

”Koko matkan Iranista Suomeen kii­tin Jumalaa. Rukoilen vieläkin joka yö sen YK:n naisen puolesta, vaikken hänen nimeään muistakaan.”

Suomeen perhe asettui 2000. Tai aset­tua on ehkä väärä sana, sillä täälläkin he ovat asuneet jo monella paikkakunnalla. Nyt koti on Seinäjoella. Pojista enää kaksi nuorinta asuu kotona, neljäsluokkalainen kuopus syntyi Suomessa 2001.

Menneistä kauhuista muistuttavat painajaiset, joihin Rahimin pariskunta toisinaan herää. Syvä trauma jätti jäl­kensä myös yhteen perheen pojista.

”Olimme 1990­luvun alkupuolella hänen kanssaan lähellä valtavaa räjäh­dystä, jossa silpoutui ihmisiä. Sen koke­muksen jälkeen poika alkoi änkyttää”, Rahim kertoo silmät kyynelissä. Mutta elämän suunta on vahvasti eteenpäin. Vanhimmat pojat ovat hyvin elämässä kiinni. Yksi heistä on jo tehnyt Rahimeista isovanhemmat.

”Tytön nimi on Dunja, se tarkoittaa maailmaa ja sitä hän onkin – nyt kun per­heeseen viimein saatiin tyttö”, viisi poikaa synnyttänyt Malalai Rahim naurahtaa.

Ilo tyttölapsesta on luksusta, johon vain harvalla afganistanilaisnaisella on varaa. Rahim kertoo Kabulissa asuvasta sisarestaan, jonka sydäntä painaa raskas huoli tyttäristään. Poliittiset ja sosiaali­ set olot Afganistanissa jatkuvat sekavina, ja talebanien mahdollinen valtaan pääsy uhkaa naisten vähäisiäkin oikeuksia.

Ei suomi ole vaikea kieli

Suomessa naisten asema on Mala­lai Rahimin mielestä hyvä, ja vuoden pakolaisnaisen titteli lämmittää hänen sydäntään. Hänen mielestään katsetta kannattaisi silti suunnata myös pakolaismiehiin.

”Nyt älykkäät, koulutetut ja työkykyi­set ihmiset istuvat kotona, vaikka heillä olisi paljon annettavaa yhteiskunnalle.”

Rahim tietää, mistä puhuu, sillä oma agronomipuolisokaan ei ole onnistunut löytämään koulutustaan vastaavaa työtä. Tärkein väline sopeutumisessa uusiin oloihin on kielitaito, Rahim sanoo painok­kaasti.

”Ei suomi ole vaikea kieli, ei ainakaan mahdoton. Yrittämistä sen opettelu tie­tenkin vaatii, pelkkä ihmettely ja odottelu ei riitä.”

Kielitaitoa on kuitenkin monenlaista. Rahim itse suoriutuu lääkärin työstään ja ammattikielestä sujuvasti – hän suoritti suomalaiseen lääkärintutkintoon vaadit­tavat opinnot pikavauhdilla.

Se, mitä hän sanoo kaipaavansa, on kyky arkisiin kahvipöytäkeskusteluihin.

”Kaipaisin sellaisia paikkoja ja tilai­ suuksia, joissa olisin yhteydessä suoma­ laisten kanssa. Ne voisivat olla kulttuu­ rijuttuja, voitaisiin kertoa toistemme historiasta ja tavoista.”

Kierros Hakaniemen hallissa saa Rahi­min innostumaan. ”Basaari, ihan kuin kotona!”

Chilin, korianterin ja muiden tuoksu­vien yrttien houkuttamana hän kuvailee afganistanilaisia herkkuja, jotka vaativat syntyäkseen tuoreita mausteita ja öljyä. Venäläisen kauppiaan kojulla hän vaihtaa kielen hetkessä suomesta venäjäksi.

 

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!