Artikkelikuva
Graciaksen HKI-biisi on kunnian-osoitus kotikaupungille. Kaupunki ja betoni ovat miehen ominta maisemaa.

Gracias

Kaverit ja musiikki. Kaverien kanssa tehty musiikki. Siinä räppäri Graciaksen reseptit hyvään elämään.

Jos mulle olisi vuosi sitten joku tullut sanomaan, että olet kohta valkokankaalla, en olisi uskonut”, nauraa Deogracias Masomi.

Elokuvan ystäville Masomi on tuttu Aku Louhimiehen alkuvuodesta valmistuneen Vuosaari-elokuvan Makena. Suomalaisen räpin ystäville sama mies on tuttu Graciaksena.

Vuoden sisällä englanniksi räppäävä Gracias on julkaissut ensi-EP:nsä, pokkaillut palkintoja Funky Awardseista ja Femmagaalasta, ja kehuja lehdistöltä. Aamu-tv:n sohvakin on tullut koeistuttua.

Toukokuussa julkaistaan pitkäsoitto.

Mies kiemurtelee tuolissaan, käsi otsalla, katsoo kämmenen alta silmiin.

”On tää aika ihmeellistä.”

Graciaksen kertomana kaikki kuulostaa helpolta. Asiat ovat loksahdelleet paikoilleen.

On kuin mies olisi syntynyt onnellisten tähtien alla. 25 vuotta sitten, Kinshasassa, Kongossa.

Siellä hän asui elämänsä ensimmäiset neljä vuotta. Maan nimi oli vielä Zaire, ja vallassa diktaattori Mobutu Sese Seko. Kaupungissa oli mellakoita, mutta pikkupojan oma piha tuntui turvalliselta: oli perhe, serkkuja, kavereita, suojeleva ympäristö.

”En mä muista koskaan pelänneeni.”

Perhe tuli pakolaisina Suomeen, isä ensin, poika äitinsä kanssa perässä. Vuosi oli 1991, ja paikka Malmi.

Siihen aikaan Malmille kohosi kerrostaloja, joihin muutti paljon lapsiperheitä. Pihalla riitti kavereita. Ja pihapiiri riitti todellisuudeksi vielä pitkään.

”Joku Malmin ostari tuntui olevan tosi kaukana.”

Kaveriporukka oli tiivis, ja kavereiden vanhemmista monella juuret Suomen ulkopuolella.

”Se oli kiva paikka kasvaa. Oppi alusta asti, että ihmisillä on eri kulttuureja ja tapoja.”

Kulttuuritaustoja suurempi kisa naapurustossa saatiin aikaan siitä, minkä talon piha oli ykkönen.

Miten vaikeaa se nyt voi olla?

Ensimmäisen kerran Deogracias Masomi julkaisi musiikkia viisi vuotta sitten nimellä Luminate. Silloin mukana oli uhoa.

Räpissä elettiin puristiaikaa ja pullistelu kuului skenen henkeen. Sittemmin suurin uhma on karissut. Vanha räp tuli suoraan Yhdysvalloista, ja osa suomalaisartisteista käänsi rankkaa katujen meininkiä suoraan suomeksi.

”Se arvomaailma ei oikein istu Suomeen eikä suomalaiseen kulttuuriin. Nyt jengi on päässyt siitä pois.”

Viisi vuotta sitten oman mixtapen tekeminen oli vielä työn takana: piti vuokrata studiot, miksaajat, hoitaa jakelu. Työmäärä söi miestä ja inspiraatiota niin, että musiikin julkaisu sai jäädä vähäksi aikaa.

Tekniikan kehitys on ollut nopeaa, ja entiseen verrattuna levynteko käy ny­kyään leikiten. Samoin markkinointi. Viisi vuotta sitten Youtube ja Facebook olivat vielä lapsenkengissään, mutta nyt ne antavat itsenäisille musiikintekijöille mahdollisuuden markkinoida omaa tuotantoaan suoraan, ilman levy-yhtiöitä.

Niinpä Graciaskin perusti kolmen kaverin kanssa yhdessä levy-yhtiön, Cocoan.

”Olen siis signattuna omalle levy-­yhtiölle. Se on hyvä tilanne.”

Medianäkyvyyttä ja hypeä on kertynyt kuin itsestään. Kun Graciaksen musiikki alkoi kerätä kehuja, alkoi puhelinkin soida. Isommista levy-yhtiöistä on soiteltu perään, mutta niille on sanottu kiitos ei.

”Mietittiin, että mitä joku levy-yhtiö voi tehdä, mitä me ei voida. Sosiaalisessa mediassa voidaan hoitaa promootio itse, ja nykyään kuka tahansa voi tehdä julkaisukelpoista musiikkia, jos vain on hyvä. Miten vaikeeta se oikein voi olla?”

Niinpä. Toukokuun 9. päivä omalta levy-yhtiöltä ilmestyy Graciaksen ja JTT:n eli Juuso Tapio Talsan yhteinen levy Globe.

Musiikki pysyy tiukasti rap-musiikin raameissa. Retroa saundimaailmaa on päivitetty tuoreeksi. On low-fita ja likaisia rumpuja. Night shift -biisistä julkaistu video leikkii savulla ja hidastuksilla, ja näyttää vilpittömästi hyvältä.

Kaikki on tehty itse, kavereiden kanssa.

Ilman jännitystä homma ei toimi

Eräänä päivänä Graciaksen puhelin soi. Siellä oli Aku Louhimies, joka oli nähnyt Graciaksen HKI-videon ja halusi tavata. Ensimmäinen tapaaminen juteltiin, toisessa oltiin jo koekuvauksessa vastanäyttelijän kanssa.

Sitten soi taas puhelin: tervetuloa, rooli on sinun. Niin räppäri päätyi koulunäytelmäpohjalta elokuvaan.

”Olihan se outoa. Kulman takaa tulee joku tarjoamaan elokuvaroolia. Kai mä olen sitten tehnyt jotain oikein jossain vaiheessa”, Gracias ihmettelee vieläkin.

Kuvaukset olivat positiivinen kokemus, joka opetti paljon itsestä.

”Enskarissa oli rauhallinen fiilis. Vuosaari on niin hyvä elokuva, että sitä pystyi katsomaan kokonaisena teoksena. Ei tarvinnut koko ajan puristaa penkinreunaa ja pelätä koska tulee oma kohtaus.”

Vasta lopputekstien kohdalla iski jännitys. ”Ei helvetti, mähän oon kokopitkässä leffassa”, Gracias sanoo ja kyyristyy malliksi tuolissaan. Ja nauraa.

Entä miltä tuntuu kivuta muusikkona lavalle?

”Jännittää, tietenkin”, Gracias sanoo ja näyttää jännittämisen mittaa levittämällä kädet. Etusormet pyyhkivät pöydän pintaa, oikea käsi hakee ulottuvuutta viereisen pöydän ulommaiselta laidalta. 

”Ekat keikat jännitti ihan sairaasti, kuukausia etukäteen oli perhosia vatsassa.”

Kädet liukuvat takaisin kohti toisiaan, etusormet pysähtyvät parinkymmenen sentin päähän toisistaan.

”Kyllä vieläkin jännittää vähän, mutta se jännitys voi tulla vasta viisi minuuttia ennen lavalle menoa. Jännitys kuuluu ­asiaan, ilman sitä homma ei toimi.”

Lavasta on kuluneen vuoden aikana tullut tutumpi paikka. Helsingin lisäksi Gracias on kiertänyt eri puolilla Suomea. Betonisesta maisemasta pitävälle kaupungin kasvatille maan kiertäminen on ollut positiivinen kokemus. Vastaanotto on ollut niin hyvää, että miestä hämmentää, taas.

”Eturivissä on jengiä, jotka osaa mun biisien sanat”, Gracias sanoo ja pyörittelee päätään. Pian lavojen koko kasvaa entisestään, sillä edessä on festivaalikesä. Putki alkaa toukokuun lopussa Maailma kylässä -festivaalilta, ja sen jälkeen luvassa on niin Ilosaarta kuin Flow´takin.

Politiikka, höh

Kiitollinen on sana, joka vilahtaa Graciak­sen puheessa usein: hän ehtii haastattelun aikana olla kiitollinen kavereilleen, Malmille, noviisin auliisti mukaan ottaneelle elokuvaporukalle, musiikin mukana tulleille mahdollisuuksille. Ja vanhemmilleen.

Kotona kasvatettiin kongolaisen kulttuurin tavoille. Koulun piti sujua hyvin eikä kotiintuloajoissa ollut neuvotteluvaraa. Rajoja piti tietenkin välillä kokeilla, mutta vasta täysi-ikäisenä sai päättää itse omista menemisistään.

Koulussa ja kaverien kanssa taas kasvettiin suomalaisen yhteiskunnan nuoteilla.

”Suomalaisuus ja kongolaisuus on mussa sulassa sovussa.”

Gracias kirjoitti ylioppilaaksi suomalais-ranskalaisesta koulusta vuonna 2008. Sen jälkeen aika on kulunut musahommissa ja töissä palvelualalla: kaupan kassalla, nuorten vaateliikkeen myyjänä. Äiti tietenkin patistelee takaisin opintojen pariin, mutta ymmärtää samalla, kuinka tärkeää musiikki on.

Kotiporukoista löytyy myös vilpitöntä fanitusta. Graciaksella on kaksi nuorempaa sisarusta, pikkusisko Damaris, 15, ja pikkuveli David, 10.

”Davidin mielestä tämä kaikki on niin ihmeellistä. Mun isoveli sitä ja mun isoveli tätä. Vitsi sä olit lehdessä. Sen ikäinen näyttää tunteensa niin aidosti, se on tosi sympaattista”, Gracias sanoo. 

Graciaksen oma fanitus ei suinkaan alkanut suoraan räpistä. Kun hän oli lapsi, Suomen kongolaisyhteisö oli vielä niin pieni, että kaikki tunsivat toisensa. Kaduilla moikattiin, kodeissa kyläiltiin.

”Tää on ihan klisee, mutta kaikki kongolaiset kuunteli Michael Jacksonia.”

Kymmenvuotiasta Graciasta viehätti Michael Jacksonissa koko paketti: musiikki, tanssi, henkilökuva.

”Ja mä halusin tanssia”, hän lisää. Mies ottaa tuolissaan pienen etunoja, kädet nousevat ja hartiat liikkuvat kuvitellun musiikin tahtiin, jalka naputtaa rytmiä.

Sittemmin musiikkimaku on seilannut rankan puristisen räpin kautta ymmärrykseen siitä, että jokaisesta genrestä voi löytyä itselle merkityksellistä musiikkia. Nyt miellyttää eniten räpin minimalistisempi linja.

”Multa kysytään usein, että mitä sä haluat biiseilläsi sanoa. Höh. Ei mulla ole mitään sanomaa, biisit lähtee fiilispohjalta. Ei mua kiinnosta ängetä politiikkaa musaan. Tai ehkä sekin päivä tulee, jos tämä persumeininki jatkuu.”

Vaikka mies ei halua politiikkaa musiikkiin, poliitikko musiikkivideolla on kuitenkin ihan jees. Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki päätyi sattumalta syömään samaan thai-pikaruokapaikkaan, jossa kuvattiin Graciaksen Mon€y-videota. Ministeriltä kysyttiin, sopiiko hänen kuvansa käyttäminen videolla, ja sopihan se.

Entä mitä Gracias tekee, kun ei tee tai kuuntele musiikkia?

”Yritän hengata hyvien tyyppien kanssa. Sellaisten, jotka inspiroi mua. Kaipaan hyviä ihmisiä ympärille.”

Gracias feat. Noah Kin Maailma Kylässä ­-festivaalilla Kaisaniemessä la 26.5. klo 17.30. 

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!