Abu Adams halvaantui viisi vuotiaana, mutta sai ensimmäisen pyörätuolinsa vasta 15-vuotiaana.

Vammainen on Ghanassa omillaan

Nelikymppinen Abu Adams ei ole enää vuosiin joutunut kerjäämään, mutta leipä on tiukassa. Hän selviää ystävien ja turistien avulla.

Teksti: Noora KettunenKuva: Noora Kettunen

LyhyetTasa-arvoTerveysAfrikkaLänsi-AfrikkaGhana

Accran kuoppaisilla, päällystämättömillä kaduilla kävellessä saa olla tarkkana, ettei kompastu tai nyrjäytä nilkkaansa. Teitä ei ole tarkoitettu pyörätuoleille. Eikä kaduilla pyörätuoleja juuri näekään.

Fyysisesti vammaisia on Ghanassa noin kaksi miljoonaa, henkisesti vammautuneita lähes kolme miljoonaa. Siis usampi kuin joka viides. Abu Adams on yksi heistä.

Pyörätuolin kanssa on hankala liikkua, mutta ilman sitä olisi vielä vaikeampaa. Adams kulkee vartin automatkan töihin Pig Farmista Accran pohjoisosasta taksilla. Usein ensimmäinen ohi ajava taksikuski ei Adamsia mukaansa huoli.

”Taksikuskit arvostavat sitä, että minulla on omaa rahaa, mutta jotkut eivät halua nostaa pyörätuoliani taksiin.”

Pyörätuolissa istuvaa karsastetaan monissa paikoissa. Baareihin ei Adamsilla ole asiaa, eikä aina edes pankkiin.

”Toisinaan turvamies ei päästä minua sisään, vaikka olen pankin asiakas. Sitten pyydän johtajan paikalle, ja hän päästää minut sisään. Baareihin en enää edes yritä, sillä en ole mikään klubbailija. Onneksi jalkapallostadionilla on pyörätuoliluiska.”

Abu Adams myy käsitöitä Accran Arts Centerissä. Paikassa on muitakin vammaisia työntekijöitä. Taidekeskuksessa käy paljon turisteja. Koruja ja laukkuja pursuavien myyntikojujen reunustamilla kapeilla kujilla liikkumisessa on haasteensa.

”En saa bisneksistäni tarpeeksi rahaa, mutta selviän.”

Myös kerjääminen on tuttua Adamsille: sillä hän elätti itsensä melkein kymmenen vuoden ajan.

Toisten kannettavana

Adams syntyi 1970-luvun alussa suurperheeseen Koforiduassa Ghanan itäosassa. Äidillä oli yksi lapsi edellisestä avioliitosta ja isällä kolme muuta vaimoa lapsineen. Isä elätti koko köyhän perheen myymällä karitevoita.

Viiden vanhana Adams sairastui polioon ja halvaantui. Kun jalat eivät enää kantaneet, ystävät kantoivat pojan kouluun ja takaisin. Kotona Adams joutui ryömimään paikasta toiseen. Pyörätuoliin ei ollut varaa, joten seuraavat kymmenen vuotta poika kulki kaikkialle vanhempiensa ja ystäviensä sylissä.

Ensimmäisen, käytetyn pyörätuolinsa hän sai vasta 15-vuotiaana.

”Ilman pyörätuolia elämäni olisi todella vaikeaa. Tämä tuoli on minun jalkani.”

Pyörätuolin ansiosta elämä helpottui, mutta sitä ei kestänyt kauan. Isä kuoli kun poika oli 16-vuotias. Siihen loppui koulunkäynti. Perhe hajosi. Isosisko oli mennyt jo naimisiin, joten Adams jäi kahden äitinsä kanssa. Hänestä tuli perheensä elättäjä. Käytännössä tämä tarkoitti kerjäämistä kadulla. Ghanassa kerjäläisiä ei katsota hyvällä.

”Vain harva suhtautuu meihin suopeasti. Vammaisia pidetään hyödyttöminä. Ghanassa vammaisen on pidettävä huolta itsestään, sillä sitä ei tee kukaan muu. Siksi monet kerjäävät.”

Elämä kylässä oli niin vaikeaa, että  Adams päätti muuttaa Accraan. Kovaa oli elämä sielläkin; Adams jatkoi kerjäämistä ja nukkui kadulla. Jonkin ajan kuluttua hän alkoi ostaa kerjäämillään rahoilla koruja ja myydä niitä eteenpäin turisteille. Aina kun se oli mahdollista, hän lähetti rahaa äidilleen ja kävi viikonloppuisin kotikylässään. Vuonna 2000 äitikin kuoli.

Ghana on vitkastellut vammaisten oikeuksien parantamisessa. Vammaislaki tuli voimaan jo vuonna 2006, mutta vain harvoja sen säännöksistä on sovellettu käytäntöön. Ghana myös allekirjoitti YK:n yleissopimuksen vammaisten oikeuksista ensimmäisten maiden joukossa jo vuonna 2007, mutta sai sopimuksen ratifioinnin päätökseen vasta viime vuoden elokuussa.

Turisteilla on aikaa jutella

Adams pääsi leveämmän leivän syrjään kiinni seitsemisen vuotta sitten, kun hänen ystävänsä pyysi häntä liikekumppanikseen Global customs drums -liikkeeseensä Accran taidekeskukseen. Liikkeessä ystävykset myivät muiden valmistamia käsitöitä: veistoksia, koruja ja rumpuja.

Samoihin aikoihin järjestyi myös katto pään päälle. Nyt Adams jakaa huoneen kahden ystävänsä kanssa. Vaikka asunto on ensimmäisessä kerroksessa, tarvitsee hän silti apua huonetovereiltaan esimerkiksi veden kantamisessa.

Suurin osa Adamsin asiakkaista on turisteja. Heille Adams näyttää paikkoja esimerkiksi taidekeskuksessa. Asiakkaat maksavat usein ruoan ja matkat.

”Pidän turisteista, sillä heillä on aikaa jutella ja he haluavat rohkaista minua.”

Elämä on epävarmaa. Adamsin liikekumppani ja ystävä sairastui ja kuoli loppuvuonna. Nyt liikettä hoitavat ystävän veljet, ja Adams on taas omillaan. Katto pään päällä pysyy, mutta pyörätuolin alla on taas kuoppainen tie.

”Haluaisin ansaita elantoni ja oman asunnon. Mutta sen pitäisi olla sellainen, jonne pääsee pyörätuolilla. Vielä ei vaikuta siltä, mutta ehkä jonain päivänä vammaisten tilanne muuttuu. En kuitenkaan aio luovuttaa.”


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!