Näkökulmat

Duunarin ylpeys

Toimittaja Anni Valtonen pohtii pääkirjoituksessa omanarvontuntoa.

Usein duunareista tehdään lehtijuttuja silloin, kun heidän työnsä jatkuminen on vaakalaudalla.

Mieleenpainuvimpia ovat yleensä ne uutiset, joissa tehdas lakkautetaan. Siitä inhimillisestä tragediasta syntyy monta koskettavaa juttua. Tarinoita riittää, jokaisen duunarin verran, perheisiin ulottuvista kerrannaisvaikutuksista puhumattakaan.

Ja sitten on niitä, joissa työntekijät musertuvat romahtaneen tehtaan raunioihin, tai palavat, alipalkattuina alkeellisissa olosuhteissa, joissa työntekijän oikeudet ja turvallisuus eivät ole  prioriteetti.

Usein duunari nousee valokeilaan vasta silloin, kun peli on jo menetetty.

Siksi oli hienoa nähdä, miten Argentiinassa Buenos Airesin kupeessa sijaitsevan Avellanedan satamakaupungin ihmiset olivat reagoineet paikallisen ketjutehtaan lakkauttamisuhkaan.

Kun työntekijät alkoivat protestinsa ja kieltäytyivät lähtemästä tehtaasta, koko yhteisö heräsi.

Paikallinen kulttuurikeskuksen johtaja tilasi nimekkäältä taiteilijalta seinämaalauksen, johon tämä päätyi ikuistamaan tehtaan taistelevan henkilökunnan.

Siinä he nyt paistattelivat, tehtaan muurissa, kaikkien nähtävillä, hiukset hapsottaen ja lippikset vinossa. Ihmisen näköisinä.

Minua viehättää tuo ele. Että ihminen saa yhteisöltään kokea olevansa sille tärkeä. Elinaikanaan,  kun työ on vielä kesken.

Voisiko sama tapahtua Suomessa? Arvostusta työnsankareille?

On aika eri asia pystyttää patsas tai muistomerkki joskus ammoisina aikoina sankaritekoja tehneelle merkkihenkilölle. Mitä ihminen itse enää siitä kostuu?

Siitä on nyt tarkalleen kuusi vuotta, kun ketjutehdas Anclan työntekijät aloittivat mielenosoituksensa. He eivät poistuneet työpaikaltaan kahteen kuukauteen, viettivät joulunkin yhdessä tehtaan pihalla. Kunnes saivat tehtaan itselleen.

Näin olivat toimineet duunarit maan muissakin tehtaissa heitä ennen. Kun Argentiinan talous romahti 2001, useita tehtaita ja työpaikkoja pelastui, kun työntekijät järjestäytyivät osuuskunniksi ja  hankkivat tehtaat omistukseensa.

Anclan duunarit tiesivät taistelevansa oikeuksiensa puolesta ja kapinoivansa aiheesta. Heillä on vielä muistoissaan diktatuurin aika, jolloin se ei ollut mahdollista. Heidät olisi tapettu.

Nyt kun reagointiin on tilaisuus ja lupa, se hyödynnetään. Ei jäädä pyörittelemään peukaloita.

Omanarvontunto on se sana ja ominaisuus, jota heräsin tehdasvierailun jälkeen pohtimaan. Miten jossain päin maailmaa ihmiset onnistuvat musertavissakin tilanteissa säilyttämään itsekunnioituksensa – ja toisaalla eivät. Onko se kulttuurinen ominaisuus? Kotikasvatuksen tulosta? Ajan henki?

Tilaa Maailman Kuvalehti