Beduiinipaimenen tärkein apulainen on hyvä aasi, joka kuljettaa perille karussakin kivikossa ja paahteesta välittämättä.
Kuva: Heli Pekkonen

Hiekkaan piirretty raja

Länsirannan Jordanin laaksossa beduiinien paimentolaiskulttuuri sinnittelee Israelin miehityksen ja palestiinalaishallinnon välissä. Kun oma hallitus ei tarjoa turvaa ja miehittäjä myllyttää, on perinteinen elämäntapa vaarassa loppua.

Teksti: Lea PakkanenKuvat: Heli Pekkonen

PitkätIhmisoikeudetVähemmistötAasiaLähi-itäJordania

K un Al Aujan kylä Länsirannan Jordanin laaksossa heräilee aamuviideltä uuteen päivään, on  horisontissa häämöttävä Jordania pelkkää sinistä utua. Asfalttitie tyssää kylän laidalla umpikujaksi. Ensimmäisenä silmään pistää kolme peltitynnyreistä ja puulavoista kasattua sänkyä. Niiden vieressä kivikossa seisoo pikkuruinen litteäkattoinen kivitalo. Puutarhaa ympäröi kanaverkko. Aaltopellistä on kyhätty erillinen keittiörakennus. Sängyissä on jäljellä vain peitot – nukkujat ovat jo heränneet aamiaiselle.

”Tervetuloa, hyvää huomenta. Zachariye, haepas vieraille tuolit,” pihan isäntä, 37-vuotias Ahmed Najada komentaa poikaansa. Tuossa tuokiossa muovituolit ilmestyvät talon seinustalle ja makea, musta tee höyryää pienissä laseissa.

Rivi tummanruskeita silmäpareja napittaa kiinnostuneina. Vaimonsa Fatmen, 32, kanssa Najadalla on kahdeksan lasta. Seitsemästä pojasta vanhin, 16-vuotias Mohammed auttaa isäänsä paimentöissä. Nuorin, 20-päiväinen Ahmed viettää päivänsä pastellinvärisiin pyyhkeisiin kapaloituna. Katraan ainoan tytön, kahdeksanvuotiaan Shahedin pikimusta poninhäntä ulottuu melkein ristiselkään asti.

Lampaat pyörittävät arkea

Päältäpäin ei arvaisi, että Najada on beduiini. Pitkän puuvillatunikan sijaan mies on pukeutunut farkkuihin ja kauluspaitaan. Päätä ei peitä kefia-huivi vaan lyhyeksi leikattu musta tukka. Rintataskusta pilkottaa Nokian kännykkä.

Länsirannan beduiinit ovat paimentolaisia, joiden kulttuuriin kuuluu vaeltaa lammas- ja vuohilaumojensa laidunmaiden ja juottopaikkojen perässä. Leiriä siirretään, kun ruoho loppuu. ”On olemassa kolmenlaisia palestiinalaisia,” Najada selittää. “Kaupunkilaiset, maanviljelijät ja me beduiinit. Kaikilla on oma elämäntapansa.”

Najadan suku on yksi kolmesta Länsirannalla asuvasta beduiinisuvusta. Muiden Länsirannan beduiinien tavoin hänen sukunsa on lähtöisin Israelin eteläosassa sijaitsevalta Negevin alueelta, mistä beduiinit pakenivat Israelin valtion perustamisen yhteydessä. Al Aujaan Najadan suku päätyi, kun beduiinien laidunmaa Länsirannan eteläosassa alkoi käydä ahtaaksi.

Najadan perhe saa elantonsa perinteiseen beduiinien tapaan: kasvattamalla lampaita ja vuohia. Eläimiä teurastetaan lihoiksi ja niiden maidosta valmistetaan juustoa ja voita myyntiin. ”Tämä on vuosisatojen ajan ollut beduiinien elinkeinon perusta,” Najada kertoo. Perheen 250 lammasta ovat kiinteä osa perheen arkea – karitsat määkivät haassaan perheen sänkyjen vieressä.

Beduiinit ovat tottuneet elämään taivasalla. Paimentolaisten koti on perinteisesti ollut helposti siirrettävä teltta. Aiemmin teltta oli vuohenkarvasta kudottu ja villainen, nyttemmin paksusta puuvillasta ja rautatangoista kyhätty kankainen. Najadan koti on nykyisin sementtitalo. Vaeltava elämäntapa on ajettu Jordanin laaksossa umpikujaan.

Geopoliittinen kummajainen

Jordanin laakso, paikallisten suussa Ariha, kattaa Länsirannan pinta-alasta kolmanneksen. Hiekkalinnamaiset vuoret erottavat laakson lännessä Länsirannan suurimmista kaupungeista. Idässä rajan piirtää Länsirannan ja Jordanin välissä kiemurteleva Jordan-joki.

Niiden väliin avautuvassa aavikkolaaksossa lämpötila kohoaa kesäisin helposti yli viidenkymmenen asteen. Kuivuudesta huolimatta Jordanin laakson maaperä on hedelmällistä, sillä hiekan alla piileksii yksi Länsirannan suurimmista pohjavesialueista. Siitä vesi juoksutetaan putkia pitkin aina pääkaupunkiin Ramallahiin saakka. Myös israelilainen yritys Mekarot pumppaa Jordanin laakson vettä siirtokuntalaisille ja palestiinalaisille myytäväksi.

Aikoinaan palestiinalaiset viljelivät alueella banaaneja. Nyt kylä näyttää YK:n kartalla vaaleankeltaiselta saarelta keskellä sinistä merta. Meren sijasta sininen merkkaa kartassa niin kutsuttua C-aluetta, joka Oslon rauhansopimuksen aluejaon aikaan määriteltiin tilapäisesti Israelin haltuun. Nyt 37 israelilaissiirtokuntaa, seitsemän Israelin armeijan sotilastukikohtaa ja erityiset luonnonsuojelualueet peittävät 94 prosenttia Jordanin laakson pinta-alasta. Jäljelle jäävä kuusi prosenttia kuuluu palestiinalaishallinnon mandaatin alaisille kylille ja Jerikon kaupungille.

Lainsuojattoman asemassa

Aluejako on Najadan ja muiden beduiinien ongelmien ytimessä: Valtavien karjalaumojensa kanssa beduiinit eivät kyliin tai Jerikoon mahdu, Israelin hallitsemalla aukeilla he eivät saa liikkua. ”Palestiinalaishallinto solmi Oslon rauhansopimuksen ja unohti meidät beduiinit”, Najada puuskahtaa. ”Me tarvitsemme laidunmaata elääksemme!” 

Vaikka Jordanin laakson jokaisen neliömetrin hallinta on tarkkaan määritelty, on aukeaa maata laaksossa silmänkantamattomiin. Etenkin kevättalvella vuoret ja niityt viheriöivät ruohon peitossa. Sinne beduiineilla ei kuitenkaan ole asiaa.  Al Aujan karja saa liikkua kahden kilometrin säteellä kylästä. Siellä kasvavan ruohoalueen beduiinien tuhannet lampaat kaluavat loppuun parin ensimmäisen kevätkuukauden aikana.

Karjaansa paimentavat beduiinit ovat käytännössä lainsuojattomia. Najadan käsivarsi huitoo kiukkuisesti lammashaan taakse kukkulalle. ”Jos menemme kauemmas, Israelin sotilaat tulevat hätistämään meidät pois. On tavallista, että paimenia pidätetään ja karjaa takavarikoidaan. Israelilaiset sanovat, että alue kuuluu siirtokuntalaisille.”

Kansainvälisen oikeuden mukaan Israelin Länsirannalle rakentamat siirtokunnat ovat laittomia.

Ruoho on vihreämpää siirtokunnassa

Ratkaisu laidunongelmaan on irvokas.

Teensä juotuaan Najada marssii talonsa taakse olevaan lammashakaan, missä sukulaispoika odottaa jo valmiina. Muutamalla loikalla poika kokoaa lauman yhteen ja alkaa ohjata sitä kohti vieressä kulkevaa koko Jordanin laakson halkaisevaa valtatie 90:tä.

Rekat, bussit ja henkilöautot kaahaavat tiellä sata lasissa. Poika tihrustaa liikennettä tienvierustalla, mutta näkyvyys on huono. Suojatietä ei ole. Sitten hän pujahtaa laumoineen tielle ja hoputtaa eläimiä eteenpäin. Najada pitää huolen, etteivät viimeiset lampaat juokse väärään suuntaan. Kun viimeiset sorkat ylittävät tien valkoisen reunaviivan, vasemmalla olevan mäen takaa ilmestyy rekka.

“Pari kuukautta sitten rekka törmäsi erään miehen lampaisiin. Se oli aikamoinen massamurha,” Najada kertoo ja suuntaa alas kivikossa mutkittelevalle polulle.

Siellä kohoavat Niranin ja Eitavin siirtokunnan taateliviljelmät, viivasuorina kuin futuristiset keitaat. Matka tuntuu pitkältä ja aurinko polttaa, vaikka kello ei ole vielä edes kahdeksaa.

”Maksan siirtokunnille vuosittain 6 000-7 000 Israelin sekeliä (1 200-1 400 euroa) siitä hyvästä, että lampaat saavat syödä siirtokuntaviljelmien taatelipalmujen välissä kasvavaa ruohoa ja maahan pudonneita taateleita,” Najada kertoo.

“Jos lauma olisi vain kotona, niiden syöttäminen ostorehulla maksaisi noin 60 000 sekeliä vuodessa. Olen käynyt täällä kymmenen vuoden ajan.“

Palmujen varjossa haisee jätevedelle, mutta on mukavan viileää verrattuna aukeiden alueiden armottomaan paahteeseen. Plantaasin israelilainen vartija, syntyjään venäläinen, kiertää palmuja valkoisella lava-autolla.

”Huomenta, miten voit?” Najada tervehtii vartijaa hepreaksi ja kävelee kättelemään.

Lampaiden ja beduiinipaimenten lisäksi taatelipalmujen välissä vilistää thaimaalaisia siirtotyöläisiä. He poimivat taateleita, kuten myös lukuisat palestiinalaiset poimijat, heidän joukossaan beduiinejakin. ”Poimijoiden palkka on noin 10 sekeliä tunnilta”, Adnan kertoo. Se on noin kaksi euroa.

Paimenet kouluun

Kotimatkalla Najada kertoo poikansa Mohammedin jättäneen koulun kesken. Harmistuneissa kasvoissa pilkahtaa ymmärrystä. ”Hän ei näe opiskelussa järkeä, kun yliopiston jälkeenkin miehet elättävät itsensä paimenina.”

Tilanne on tukala, Länsirannan työttömyys on 23 prosentin luokkaa. Najada pitää yhteiskunnan laitamilla elävien beduiinien työllistymismahdollisuuksia muita huonompina.

Najadan kodin kohdalla YK:n kartta näyttää sinistä. Mies osoittaa pihan reunaan, missä soran keskeltä törröttää vesiputken pää. Se on tienoon ainoa merkki rajasta rauhanprosessia vääntävien hallintojen välillä. Vaikka selkeitä rajoja ei ole, niiden olemassaolo on tehty beduiineille tiettäväksi.

Pari kuukautta aiemmin Israelin viranomaiset antoivat Najadan kodille ja muille vesiputken pohjoispuolella oleville rakennuksille tuhoamismääräyksen. Heidän mukaansa palestiinalaiset eivät saa asua Israelin hallinnoimilla Länsirannan alueilla. Kansainvälisen lain mukaan miehitettyjen alueiden siviilien häätäminen ja siirtäminen ilman erityisen painavaa syytä on kiellettyä.

”En usko, että beduiinikulttuuria on olemassa viidentoista vuoden kuluttua,” Najada sanoo ja katsoo tuimasti silmiin. ”Aion panostaa lasteni koulutukseen, se on varmaan kuitenkin paras keino.”

Lasten myötä arki jatkuu kaikesta huolimatta. Kanojen ja lampaiden kanssa lapset juoksentelevat – täysin tietämättömänä uhmakkuudestaan – palestiinalaisalueelta Israelin hallinnoimalle vyöhykkeelle ja takaisin.

Jutun kirjoittaja ja valokuvaaja tekevät tietokirjaa länsirannan beduiinien tilanteesta.

Jutun päähenkilön nimi on muutettu.