Kaupunkikuvaa Kambodzhasta.

Tyttöbaarin eläkeläiset

"Hommat nyt vaan menevät näin. Ainakaan tyttöjen ei tarvitse olla istuttamassa riisiä."

Teksti: Matti KoivistoKuva: Matti Koivisto

PitkätKulttuuriAasiaKaakkois-AasiaKambodzha

Matkailu avartaa, sanotaan.

Olin lähtenyt tekemään vapaaehtoistöitä Kambodñaan ja innokas kuulemaan muiden maahan muuttaneiden länsimaalaisten kokemuksia. Tutustuin juoksutapahtuman yhteydessä australialaiseen eläkeläiseen, joka oli viettänyt koko työuransa Aasiassa ja siirtynyt lopulta viettämään hyvin ansaittuja eläkepäiviään Kambodñan Phnom Penhiin.

Kysyin mieheltä, mikä sai hänet eläköitymään juuri tänne. Mitä viisauksia voisi kosmopoliitti kehitysmaakonkari jakaa vielä Helsingin viimaa luissaan kantavalle märkäkorvalle? Viehättääkö häntä kenties omaleimainen kambodñalainen kulttuuri? Mahtaako hän aloittaa aamunsa irlantilaisen kämppäkaverini tapaan meditoimalla?

”Tykkään panemisesta”, virkeä eläkeläinen vastasi.

”Ja juomisesta”, vanha herra täydensi.

Siinäpä se.

Periaatteessa setämiehen olisi mahdollista huorata ja juopotella itsensä hautaan myös Sydneyssä tai vaikkapa Helsingin Kalliossa, mutta missään muualla maailmassa se ei olisi samaan aikaan sekä yhtä kustannustehokasta että moraalisesti hyväksyttyä kuin Kambodñan pienessä sexpat-kuplassa.

Phnom Penhin ekspatriaatit, eli väliaikaisesti kotimaansa ulkopuolella elävät ovat suurimmaksi osaksi fiksua väkeä, joiden intressit ovat jossain aivan muualla kuin prostituutiossa ja päihteissä. Sitten on se pieni ja näkyvä osa, joiden elämän tarkoitukseksi riittävät maaseudulta pääkaupungin tyttöbaariin tuotu teini ja apteekista ilman reseptejä saatavat huumeet. 

Tämä elämäntyyli keskellä köyhyyttä ja erittäin epätasa-arvoista yhteiskuntaa vaatii toimiakseen päihteiden lisäksi myös aimo annoksen nihilismiä ja vuosikausien ajan rakentuneita defenssejä.

Hommat nyt vaan menevät näin. Ainakaan tyttöjen ei tarvitse olla istuttamassa riisiä.

Kyynisyydestä rakennettu suojakuori on sitä komeampi, mitä pidempään ”sexpatti” on Aasiassa asunut.

Joskus sitä erehdytään luulemaan elämänkokemukseksi.

Olimme työskentelemässä köyhän, mailtaan karkotetun yhteisön luona kaupungin kurjemmalla alueella, kun paikalle yllättäen saapui elämänkokemusta keränneen näköinen länsimaalainen mies. Jo puolenpäivän aikoihin huomattavan sekavana ja kalpeana tämä kertoi ystävälleni asuneensa Thaimaassa ja Kambodñassa jo vuosia. Hän tiesi nämä kuviot ja kehotti meitä painumaan helvettiin, sillä: ”it is what it is.”

Phnom Penhin varjoisempien tyttökujien veteraaneja yhdistää yhteinen vihollinen: tekopyhät kansalaisjärjestöjeesukset. Kun oma elämä rakentuu moraalisesti kestämättömälle pohjalle, ovat maailmanparantajat kuin punainen vaate trooppisesta krapulasta kärsivälle härälle.

Kehitysyhteistyön ja järjestöjen luvatussa maassa riittää onneksi vihattavaa: paljon naiivia ja typerää puuhailua, josta on enemmän haittaa kuin hyötyä.  Fiksu mies nostaa kädet ilmaan ja ostaa baaritytölle juoman.

Matkailu avartaa.

It is what it is.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!