Artikkelikuva

Isiltä pääsy kielletty

Mauritiuslaisen julkisen sairaalan salissa nuokkuu seitsemän lasta ja seitsemän naista. Kannan tyttäreni kahdeksanteen sänkyyn.

Mauritiuslaisen julkisen sairaalan salissa nuokkuu seitsemän lasta ja seitsemän naista. Kannan tyttäreni kahdeksanteen sänkyyn.

Lapseni on jo seitsenvuotias ja hän saa vuoteen, johon minäkin mahdun kyytiin. Kun tarpeeksi väsyttää, saamme unta vaikka halitusten loisteputkien alla. Samaan aikaan yöhoitajat kolistelevat ympärillämme ja vauvojen äidit kuuntelevat kännyköistään intialaista filmimusiikkia. Rassukat istuvat yönsä, eivät mahdu pinnasänkyihin.

Jokaisella sairaalassa olevalla potilaalla tulee olla mukanaan naispuolinen läheinen, mieluiten äiti. Hänen tehtäväkseen jää kaikki sellainen lastenhoito, johon ei tarvita lääketieteellistä koulutusta.

Tyttäreni diagnoosiksi varmistuu munuaistulehdus, lääkkeeksi viikon antibioottikuuri suoraan suoneen. Kun korkea kuume talttuu, siirryn kriisivaihteelta virikkeiden hakuun. Niitä näyttäisi olevan osastolla kaksi: Ganeshan alttari suitsuketelineineen ja televisio. Lasten riemuksi ikkunoista loikkii välillä sisään kulkukissoja.

Kun hoitajat sulkevat kulmat kurtussa television kesken suositun saippuasarjan, viereistä pinnasänkyä valvova Mala-äiti selittää: ”He tekevät noin, jos joku äiti on kiinnostuneempi telkkarista kuin lapsestaan.”

Mala imettää akrobaattiseen asentoon käpertyneenä pikkuriikkistä Muzakiria. Pojalla on vakava sisäelinvika, jota julkinen sairaala ei osaa hoitaa, ellei lasta saada kasvamaan. Ajatuskin yksityissairaalan maksuista nostaa itkun kuuden lapsen äidin kurkkuun.

Miehet on sairaalan säännöissä kielletty. Jos joku isä yrittää livahtaa osastolle, vartijat ohjaavat hänet ulos. Aamukuudelta alkava vierailutunti suo helpotuksen: vauvan isä tuo vaimolleen suklaata, puhtaita vaatteita ja helliä katseita. Vanhin tytärkin käy lohduttamassa Malaa: ”Kun Muzakir täyttää kolme kuukautta ja äitiyslomasi päättyy, minä jään koulusta pois pikkuveljeä hoitamaan.”

Oma mieheni tuo minulle mp3-soittimen täynnä podcasteja. Ne jäävät kuuntelematta, koska liityn muihin naisiin. Kälätämme, kikatamme ja päivittelemme lääkäreiden ylimielistä suhtautumista meihin tavallisiin kuolevaisiin. Naiset tekevät tutustumisesta helppoa istahtelemalla sängylle hypistelemään tyttäreni vaaleita hiuksia.

Vaaleat hiukset käyvät yhä likaisemmiksi, sillä sairaalan hanoista ei tule kuin aivan liian kuumaa tahi jääkylmää vettä. Opin peseytymään kyykyssä hanan alla: kun aloittaa päästä, keho tottuu kylmään veteen niin että loputkin saa pestyä. Tyttäreni kuitenkin ilmoittaa: ”Äiti, ei lasten tukkaa tarvitse pestä kovin usein. Muista kohdista sä voit pestä mut kosteuspyyhkeillä.”

Hygienia on potilaiden omalla vastuulla. Kädet pestään saippualla vain, jos on saippuaa omasta takaa. Ruoaksi saamme suolattomia versioita kasvisruoista, joiden ainesosien nimiä emme tiedä millään kielellä, ja ihanaa mausteista maitoteetä.

Mp3-soittimeni varastetaan, mutten tee asialle mitään. Tyttäreni ja minä vetäydymme yhä useammin syvällisiin keskusteluihin siitä, miten tajuttoman hyväosaisia olemme. Meillä on varaa paitsi matkustaa päiväntasaajan toiselle puolelle, myös uuteen mp3-soittimeen. Meillä kotona on suihku, josta tulee ihanan lämmintä vettä.

”Mulla on niin surullinen olo, kun joillain lapsilla on vielä kamalampia tauteja kuin mulla. Yhdenkin tytön maha on turvonnut ihan hirmuisen isoksi. Yksi poika joutuu olemaan täällä yksin, koska se asuu pelkästään isänsä kanssa eikä sen isää päästetä tänne. Mä ymmärrän miksi sitä itkettää”, tytär juttelee.

Hän suree myös kissojen kohtaloa. Sairaalaan ilmestyy kissanhävityspartio haavit mukanaan.

Viikon vierähdettyä kiitämme täysin ilmaisesta ja onnistuneesta hoidosta – ja palaamme Mauri­tiuksen paratiisimaisemiin.

Tilaa Maailman Kuvalehti