Libyalaiset nousivat takaisin kehään

Diktaattori Muammar Gaddafin Libyassa nyrkkeily oli kielletty. Nyt entiset nyrkkeilijät nousevat jälleen kehään, viimeiseen erään. Kenties kehään vetää nostalgia, kenties kosto.

Teksti: Morgane TaquetKuvat: Magali Corouge

PitkätIhmisoikeudetKulttuuriLibya

Valokuva on autotallin kunniapaikalla. Nyt 69-vuotias Khalifa Kaboor näyttää kuvassa aivan idoliltaan Mohammed Alilta. Hänellä on etelälibyalaisille tyypillisen tumma iho, raskas askellus ja entisen mestarin tarkka silmä, joka näkee ennalta pienimmänkin liikkeen. Kaboor on yksi niistä nyrkkeilijöistä, jotka ovat palanneet kehään 32 vuoden nyrkkeilykiellon jälkeen.

Pääsuojus tiukasti päässään hän tarinoi lajista, joka teki hänestä kuuluisan.

Kaboor jätti kotikaupunkinsa Sabrathan taakseen jo 11-vuotiaana ja suuntasi kohti pääkaupunkia Tripolia. Nyrkkeillä hän alkoi 13-vuotiaana, katupoikaystäviensä opissa. 17-vuotiaana hän alkoi kilpailla.

Kaboor otteli kotimaansa lisäksi Egyptissä, Maltalla, Tunisiassa. Välimeren kisoissa vuonna 1963 hän voitti pronssia höyhensarjassa, alle 57-kiloisissa.

Periaatteessa mies tienasi leipänsä vartijana kaupungintalon parkkipaikalla, käytännössä hän ainoastaan nyrkkeili.

”Palkka ei ollut hullumpi, ja lisäksi koko maa oli meistä ylpeä. Kaikki tulivat katsomaan otteluitamme!”

Vuonna 1969 valtaan nousi Muammar Gaddafi. Kaboor oli silloin 36-vuotias, maineensa huipulla. Gaddafi valitsi hänet toivottamaan tervetulleeksi Libyaan vierailulle tuleen Mohammed Alin.

”Aluksi olimme Gaddafin suhteen toiveikkaita. Oli jännittävää, kun maalla oli niin nuori johtaja.”

Jokunen vuosi valtaantulonsa jälkeen Gaddafi kääntyi kuitenkin urheilijasankareita vastaan. Hän pelkäsi jäävänsä heidän maineensa varjoon. Julkisuudesta siivottiin huolellisesti pois kaikki, mikä uhkasi varastaa huomion Gaddafilta.

Tiedotusvälineissä ministereitä kutsuttiin nimen sijaan heidän titteleillään, maajoukkueen jalkapalloilijoita heidän pelinumeroillaan. Myös nyrkkeily ja paini saivat pian osansa.

Raakalaisten laji

Toden teolla Gaddafi kävi nyrkkeilyä vastaan jo 1970-luvun alkupuolella. Nyrkkeilijät eivät enää uskaltaneet puhua avoimesti lajistaan.

Viimeinen niitti tuli vuonna 1979, kun Gaddafi julkaisi kolmannen osan omaa poliittista filosofiaansa käsitelleestä Vihreästä kirjasta. Siinä hän julisti nyrkkeilyn raakalaismaiseksi lajiksi ja kielsi sen tyystin.

”Raakalaismainen laji?” sihahtaa Kaboor. ”Nyrkkeily on jalo ja humaani laji, joka vaatii kaikilta osallistujilta suurta kunnioitusta kaikkia muita kohtaan.”

Kaboor kieltäytyi ripustamasta maajoukkueverkkareitaan naulaan. Hän jatkoi harjoittelua joka aamu. Hyvin aikaisin, jottei herättäisi huomiota.

”Hallinnon vakoojia oli kaikkialla. Kenet tahansa saatettiin silmänräpäyksessä leimata hallinnon vastaiseksi ja heittää vankilaan.”

Poliisien toistuvat uhkaukset saivat lopulta Kaboorinkin ripustamaan hanskansa naulaan. Nyrkkeily sijaan hän omisti aikansa autokorjaamolleen ja tapasi naisen, josta myöhemmin tuli hänen vaimonsa. Sitten syntyivät lapset.

Khalifan palo nyrkkeilyyn ei kuitenkaan koskaan sammunut.

Mohammed Alin jäljillä

”Saat satakertaisena takaisin kaiken, minkä laitat nyrkkeilyyn”, opastaa Kaboor nuoria nyrkkeilijöitä urheiluseuran hikisessä harjoitussalissa. Ollaan samassa osassa Tripolia, jossa Gaddafin viimeinen tukikohta sijaitsi.

Täällä on tyydyttävä siihen, mitä on tarjolla. Urheiluseuralla ei ole kunnollista nyrkkeilykehää ja jokaisen on hankittava omat hanskansa.

”Lopettakaa!” valmentaja Nasr Eddin käskee kahta nuorta nyrkkeilijää. Heillä on selvästi vaikeuksia hillitä voimankäyttöään.

Eddin on viisikymppinen poliisimies, joka oli Kaboorin opissa jo 1960-luvulla. Nyt hän valmentaa iltapäivisin nuoria nyrkkeilijöitä, muttei halua itse palata kehään.

”Olimme jo menettäneet kaiken toivon sen suhteen, että nyrkkeily tekisi vielä paluun”, hän sanoo, ääni tunteesta tummana.

Eddin on kiertänyt paikallisissa kouluissa puhumassa nyrkkeilyn hienoudesta. Toistakymmentä nuorta onkin lähtenyt mukaan, iältään 13–25-vuotiaita.

”Valmentaja tuli tapaamaan meitä, mutta olimme jo nähneet Muhammed Alin telkkarissa”, sanovat 15-vuotiaat kaksoset Moataz ja Abdel Kalik kuorossa.

21-vuotiaalle insinööriopiskelijalle Mohamed Al Shefifille nyrkkeily on muutakin kuin intohimoinen harrastus.

”Nyrkkeily on tapa kohdata omat ongelmat, suoraan”, hän sanoo.

Entä oliko Al Shefifi mukana vallankumousta tekemässä?

”Taisteleminen ei varsinaisesti ole minun juttuni.”

Ura katkesi vasaraan

Mahmoud Abouchkeiwan tarinassa on traagisempi käänne. Vaikka nyrkkeilysali suljettiin, raskaan keskisarjan mestari jatkoi harjoittelua: hän kiinnitti nyrkkeilysäkin olohuoneeseensa.

Viisi vuotta hän harjoitteli piilossa. Eräänä iltapäivänä vuonna 1984 Abouchkeiwa kehuskeli kahvilassa ystävilleen menestyksestään Afrikan mestaruuskisoissa. Kehumisen kuulivat myös muut kuin hänen ystävänsä, ja mies pidätettiin.

47 päivää jatkuneen vankeutensa aikana hän oppi, että maassa oli tilaa vain yhdelle mestarille: Gaddafille.

”Eräänä aamuna selliini tuli neljä miestä. He hakkasivat käsiäni vasaralla. En saanut sormiani liikkumaan useaan viikkoon”, Abouchkeiwa muis­telee.

Vapauduttuaan hän luopui nyrkkeilystä. Hän opiskeli valmentajaksi ja perehtyi lentopalloon. Elämäntavat mukautuivat uuteen uraan sopiviksi.

”Ei tupakkaa, ei naisia, ei alkoholia.”

Mitä Gaddafin kuolema merkitsi Abouchkeiwalle? ”Se oli kaksinkertainen ilo. Toisaalta riemu siitä, että teeskentelijä kaatui, toisaalta siitä, että sain takaisin elämänhaluni. Gaddafi tuhosi urani. 40 vuoden diktatuurin jälkeen tunnen oloni kuin tulivuoreksi: kiehuvaksi sekoitukseksi vihaa, suuttumusta ja intohimoa”, nyt 50-vuotias nyrkkeilijä sanoo.

Al-Ittihadin urheiluseura oli yksi ensimmäisiä paikkoja, joissa nyrkkeily otettiin Gaddafin kaaduttua jälleen ohjelmaan. Abouchkeiwalle nyrkkeilysalin uusi avautuminen on täydellinen kosto.

Idolina Bruce Lee

Puoli kuudelta illalla nuoret alkavat saapua harjoitussalille. Seura harjoittelee stadionilla, jonka toisella puolella on uutuuttaan hohtava hotelli, toisella kohoaa rakennustyömaa. Al-Ittihadin urheilustadion on täynnä symboliikkaa.

Täällä harjoitteli kaatuneen diktaattorin kolmannen pojan Saudi Gaddafin jalka­pallojoukkue. Nyt stadionin murenevia seiniä peittävät Libyan vapautta ylistävät seinäkirjoitukset ja Gaddafin aikaa edeltävästä Libyan lipusta tutut värit: punainen, musta ja vihreä sekä valkoinen puolikuu.

Salin seinustalla 12-vuotias Mohamed lämmittelee, venyttelee ja lyö pari iskua ilmaan. Hänellä on siniset verryttelyhousut, Olympique Lyonnais -jalkapallojoukkueen pusero ja kovat tavoitteet: ”Haluan olla kuin Bruce Lee. Ensin aloitan nyrkkeilijänä, sitten karatea ja lopulta minusta tulee kungfu-mestari!”

Kävi miten kävi, tahtoa ainakin riittää.

19-vuotias Mohamed Boujazia on harjoitellut Al-Ittihadilla viimeiset kaksi kuukautta. Hänen intonsa nyrkkeilyyn sai alkunsa amerikkalaisten tv-ohjelmien seuraamisesta. Yhdysvaltalaiset nyrkkeilijät ovat hänen suosikkejaan, ja Mohamed haluaa itsekin myöhemmin ammattilaiskehiin. Toistaiseksi kuitenkin sähkötekniikan insinööriopinnot ohittavat tärkeydessä nyrkkeilyn.

Joka ilta toistakymmentä nuorta harjoittelee huoneessa, josta löytyy nyrkkeilykehä sekä nyrkkeilysäkkejä ja -palloja. Täällä Al-Ittihadilla riittää kunnianhimoa. Tavoitteena on tehdä tulevaisuuden mestareita.

Vanhat mestarit

”32 vuotta kestäneen nyrkkeilykiellon jäljiltä libyalaisen nyrkkeilyn taso on paljon huonompi kuin Yhdysvalloissa tai Italiassa”, Mahmoud Abouchkeiwa toteaa.

Libyan nyrkkeilyliitto sai virallisen kansainvälisen aseman marraskuussa 2011. Jotta uusi sukupolvi saadaan koulutettua, liiton on rekrytoitava valmentajia ja erotuomareita. Oikeudet näihin tehtäviin on jo 50 entisellä nyrkkeilijällä. Tripoliin on syntynyt 10 nyrkkeilyseuraa, Benghaziin seitsemän ja Misrataan yksi.

Liitto suuntaa luottavaisena kohti Brasiliassa vuonna 2016 pidettäviä olympiakisoja. Vuoden 1976 Montrealin kisojen kaltaisen katastrofin ei haluta toistuvan.

”Montrealissa ensimmäistä ottelua edeltävänä iltana Gaddafi käski koko nyrkkeilyjoukkueen takaisin kotiin”, muistelee Jobran Zogdhani. Hän on entinen nyrkkeilijä, nykyään Libyan nyrkkeilyliiton puheenjohtaja.

Nyt Zogdhani puhuu kolmikymmenpäiselle, nyrkkeilystä innostuneelle yleisölle tilaisuudessa, jossa palkitaan vanhoja mestareita. Mukana ovat maan parhaat, myös Khalifa Kaboor ja Mahmoud Abouchkeiwa.

”He kohtelivat meitä kuin rikollisia. He varastivat meidän unelmamme. Mutta tänään me palaamme vahvempina kuin koskaan, ja ojennamme soihdun seuraavalle sukupolvelle”, Zogdhani sanoo.

Kaikkiaan 16 entistä nyrkkeilijää saa todistuksen. Miehistä vanhimmat eivät enää palaa lajin pariin, mutta todistus on heille kunnianosoitus urasta, joka katkaistiin heidän voimiensa päivinä.

”Tuntuu kuin olisimme palanneet ajassa 30 vuotta taaksepäin, ja saaneet mahdollisuuden tavata uudestaan jo kadonneiden ystävien sukupolven”, sanoo Moshine El Ghanani, joka työskentelee nykyään öljy-yhtiön viestintäjohtajana.

Seremonia tuntuu ajoittain veteraanien kokoontumiselta, mutta Zogdhani vakuuttaa, että juuri nyrkkeilyä Libyassa nykyään kaivataan. ”Benghazissa nuoret ovat alkaneet järjestää nyrkkeilyotteluja kadulla. Ei tässä ole kyse pelkästään vanhojen nyrkkeilijöiden kaunasta.”

Ikuisesti koukussa

Menneiden mainitseminen saa Khalifa Kaboorin nostalgiseksi. Hauras nyrkkeilijä istuu autokorjaamonsa edessä muovituolilla ja kiistelee ystävänsä Najmin kanssa päivämääristä, sukeltaa muisteluihinsa, nauraa vanhoille valokuville.

Silloin tällöin Kaboor laittaa nyrkkeilyhanskat käsiinsä ja kuvittelee itsensä takaisin kehään. ”Nyrkkeily on kuin tupakointi. Kun sen on kerran aloittanut, siinä on koukussa.”

Omilla kulmillaan Kaboor on pieni­muotoinen julkkis. Kadulla partioiva poliisi pysähtyy tervehtimään ja esittelemään asettaan, lapset huikkaavat autosta terveiset ”setä Khalifalle”.

”Totta kai minä olisin halunnut jatkaa nyrkkeilyä. Monet ulkomaiset seurat halusivat minut riveihinsä, mutten olisi koskaan voinut jättää kotimaatani uran takia. Sittenhän minulta olisi mennyt Gaddafin tuho kokonaan ohi!”.

Englannista suomentanut Pia Laine.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!