Näkökulmat

Urbaanitaidot

Umayya Abu-Hanna pohtii kolumnissaan kaupunkiasumisessa tarvittavaa sosiaalisuutta.

Vaikka Helsinki on ollut pääkaupunki pitkään, se muuttui urbaaniksi alueeksi vasta 1980-luvun lopussa. Tämä tarkoitti sitä, että muun muassa käsitys luonnosta joutui koetukselle. Nyt piti ratkaista kaupungin ja luonnon suhde: onko kyse luonnosta kaupungissa, kaupungista luonnossa vai jostain muusta.

Kun Suomi liittyi Euroopan Unioniin 1994, alkoi tietoinen eurooppalaistuminen. Kun eurooppalaistuminen oli parhaassa vauhdissa 1990-luvun puolivälissä, joutuivat erityisesti helsinkiläiset ja uusimaalaiset aivan uudelle kansainvälistymisen tasolle. Uudenmaan lääni ja Helsinki ovat kokeneet – ja tulevat vastaisuudessa kokemaan – Suomen suurimman monikulttuurisen murroksen.

Suomi on samalla edelleen Länsi-Euroopan maatalousvaltaisin maa. Helsingin uuden yleiskaavan lähtökohtana on, että Helsingin seutu kasvaa jopa 600 000 asukkaalla vuoteen 2050 mennessä. Tästä puolet tulee luonnollisesta väestönkasvusta, kolmannes maahanmuutosta ja kuudennes muualta Suomesta muuttaneista. Länsi-Euroopan ja myös Suomen syntyvyys laskee. Mutta muutto kaupunkeihin jatkuu. Tämä tarkoittaa kaupunkiväestön rajua kasvua samalla kun muun maan asukkaat harvenevat.

Kaupungistuminen vaatii erityistä sosiaalisuutta, joka on kehittynyt tiheästi asutuilla alueilla. Erilaisten sietokykyjen lisäksi tiheästi asutuilla alueilla ihmiset kehittävät uusia taitoja takaamaan yksityisyyden ja rauhan. Kyse on myös asioiden uudelleen tulkitsemisesta. Esimerkiksi kun maaseudulla hiljaisuus tulkitaan rauhan merkiksi, kaupungissa muiden ihmisten äänet tarkoittavat, että apua, sosiaalisuutta ja iloa on lähellä. Mutta kaupungeista löytyy tarvittaessa myös yksityisyyttä ja rauhaa.

Synnyin kaupungissa meren rannalla Lähi-idässä. Kävelin melkein päivittäin rantaan tuijottaakseni meren horisonttiin. Horisontti on viiva ilman puita, saaria tai veneitä. Se on ääretön ja puhdas linja, jota katsoessa pää alkaa puhdistua. Tähän tyhjään viivaan ankkuroituu Välimeren ihmisten rauha. Se on sitä, mitä metsässä yksin oleminen on suomalaisille.

Huomasin pian, että horisontti-sanalla ei ole samaa merkitystä suomeksi. Kun suomalainen seisoi vieressäni Haifan horisontin edessä, hän sanoi: ”Voi, tuolla olisi ihana purjehtia!” Tai: ”Tässä voisi ottaa aurinkoa”. Tilanne oli vastaava, kun suomalaisessa metsässä halusin laittaa transistoriradion soimaan.

Oletamme, että luonto on meille suomalaisille erityisen pyhä. Mutta se on pyhä melkein kaikissa kulttuureissa; pyhyys vain näyttäytyy eri tavoin kuin meillä. Esimerkiksi kulttuureissa, joissa metsät on aikoja sitten hakattu, ruoanlaitto ja ruoan merkitys ovat samassa pyhässä asemassa kuin metsä suomalaisille. Kasvimaailman kukinta ja kypsyminen rytmittävät neljää vuodenaikaa. Siksi niiden syöminen vääränä aikana sekoittaa myös sielun ja vuoden rytmiä.

Myös small-talkilla on oma funktionsa. Arabit voivat aloittaa tervehtimisen ”Hyvää-huomenta-olkoot-Allah-armelias-kanssasi-miten-perheesi-voi-toivottavasti-hyvin”. Pitkä tervehdys on kuin matto, joka tarjoaa suojaa. Se on kuin sanoisi: ”Tunnistan näkeväni sinut, mutta nyt olen omissa ajatuksissani”. Tämä copy-and-paste on puskuri ihmisten välissä. Se tarjoaa yksityisyyttä ja suojaa siltä, että pitäisi olla avoin ja ystävä jokaisen kanssa. Kun asumme liki, meidän on opittava pehmentämään myös vihanpurkauksemme ryhmissä ja julkisissa tilanteissa. Ei siksi, että pitää ”esittää hienoa” vaan siksi, että meitä on monta ja yhdessä synnytämme yhteistä ilmapiiriä.

Äitini, joka on matkustanut paljon, käveli suomalaissotilaiden ohi Helsingissä ja oli hämmästynyt siitä, ettei pelännyt yhtään. Sotilaat tuntuivat enemmän ihmisiltä, joilta voi pyytää apua. Hyvä niin. Seuraavana päivänä hän palasi todella pelästyneenä ja kertoi, että pelkäsi kävellä suomalaisteinien ohi, keskellä päivää ja kaupungin keskustassa. Olipa mitä tahansa mieltä Alppilan opettajan potkuista, teiniemme aggressionilmaukset kertovat, että yhteisesti sallimme ne. Monien reaktio tapaukseen kertoo siitä, että suhtautuminen teinien aggressiivisuuteen on muuttumassa.

Kirjoitan tätä kolumnia amsterdamilaisessa kahvilassa. Vieressäni kaksi miestä keskustelee ahkerasti. Sana ”solidariteit” toistuu, kun muu sanasto viittaa asuntoihin. Pyydän anteeksi ja kysyn, mistä he puhuvat. Nuorempi hymyilee: ”Tämä on työpalaveri, olemme kaupungin urbaanisuunnitteluosastolta.”

Hämmästyn ja kysyn: ”Ja solidaarisuus on urbaanisuunnittelun perusta?”

Hölmistyneinä miehet vastaavat yhtä aikaa: ”Yes”.

Tilaa Maailman Kuvalehti