Kuva: Emmi Valve

Konfliktin ammattilainen

Suomen suurin kehitysyhteistyöjärjestö Kirkon Ulkomaanapu tähtää korkealle ja kovaa. Antti Pentikäinen haluaa johtamansa järjestön rauhansovittelun maailmanhuipulle.

Teksti: Heta MuurinenKuva: Emmi Valve

PitkätKehitysyhteistyöJärjestötoimintaVaikuttamistoimintaSuomi

YK on pyytänyt Kirkon Ulkomaanavulta apua sota-alueiden uskonnollisten ja heimojohtajien tavoittamisessa. Se on huikea luottamuksen osoitus pienelle pohjoiselle järjestölle ja tunnustus tekemästämme työstä”, toteaa Antti Pentikäinen tammikuisessa tiedotteessa.

Antti Pentikäinen, 40, on Suomen suurimman kehitysyhteistyötä tekevän järjestön toiminnanjohtaja. Kirkon ulkomaanavulla (KUA) on 200 työntekijää kymmenessä eri toimipisteessä maailmalla ja 35 miljoonan euron vuosibudjetti.

Suomen hiekkalaatikolla järjestö on iso peluri, mutta maailman mittakaavassa pikkuruinen.

Uusimmassa strategiassaan KUA on päättänyt näyttää kyntensä. Se on nimennyt kolme päätavoitetta, joista ensimmäinen on pyrkimys päästä ruohonjuuritason rauhantyön maailman kärkeen. Pentikäinen uskoo, että se onnistuu erikoistumalla.

”On vastuuttomuutta olla auttamatta”

Kirkon ulkomaanavun uusi strategia on päinvastainen kuin mihin Suomen kehitysyhteistyössä yleensä pyritään.

Suomesta oli aiemmin tapana viedä paikan päälle kehitysmaihin asiantuntijoita sanomaan, miten asiat tulee hoitaa. Mutta jo jonkin aikaa trendinä on ollut suomalaisten asiantuntijoiden ja kenttätoimistojen määrän vähentäminen. Ajatellaan, että on parempi antaa valta paikallisille ja tukea näitä niillä keinoin, jotka nämä itse kokevat parhaiksi.

Kirkon ulkomaanavulla kehitys on mennyt toisin. KUA:n vaikuttamistyön johtaja Aaro Rytkönen kertoo, että kun hän tuli taloon – kuukautta ennen toiminnanjohtaja Pentikäistä vuonna 2004 – kansainvälistä työtä tekevät mahtuivat saman pöydän ääreen. Samalla, kun henkilöstö on kasvanut, sisältöä on fokusoitu rajusti.

”Monella järjestöllä on YK:n kokoinen agenda”, kertoo toiminnanjohtaja Pentikäinen ja haarukoi samalla aamiaista Cafe Engelissä Helsingissä. Hän syö nopeasti ja puhuu vieläkin nopeammin.

Pentikäinen on rauhallinen, mutta pinnan alta nousee kipinöitä. Kuten esimerkiksi silloin, kun hän kritisoi järjestöjä, joilla on iso hallinto, mutta jotka eivät silti ota konkreettista vastuuta työstään. Pentikäinen ei halua, että Ulkomaanapu on pelkkä rahoittaja, vaikka kentällä toimiminen lisääkin kustannuksia.

”Yhteisöt, joita autamme, elävät sodan keskellä. Jos kaikki järjestöt pesevät kätensä konfliktista, ei tilanne parane. On vastuuttomuutta olla auttamatta.”

Mutta eikö hyvin henkilöstövetoinen apu ole vähän vanhanaikaista?

Aaro Rytkösen mielestä asia on juuri päinvastoin. ”Se on vanhanaikaista, että annetaan rahaa ja käydään kerran vuodessa tarkistamassa, mihin se on käytetty. Pitkäjänteisessä työssä palkkaamme kenttätoimistoihin paikallisia; välttämättömiin tehtäviin myös suomalaisia.”

Rahoittaja hyppää anarkiaan

Kirkon ulkomaanapu perustettiin vuonna 1947 vastaanottamaan apua. Varsinkin amerikkalaiset kirkot auttoivat eurooppalaisia sisarkirkkojaan toipumaan sodasta. Vähitellen apuvirran suunta muuttui, ja KUA:sta tuli avunantaja.

Vuoteen 1995 saakka se oli osa kirkon virkamieskoneistoa. Silloin Ulkomaanapu säätiöityi itsenäiseksi toimijaksi. Yhteys kirkkoon säilyi, sillä kirkon ulkoasiain neuvosto nimittää järjestön hallituksen.

Kirkon ulkomaanavun johtava teologinen asiantuntija Petri Merenlahti sanoo, että säätiöityminen avasi ovet järjestön kehitykselle.

”Taloon tuli kunnianhimoisia ihmisiä, jotka oivalsivat, mitä itsenäisestä Ulkomaanavusta voisi tulla. Siinä murtui omanlaisensa Berliinin muuri.”

2000-luvun alussa järjestö oli kasvanut Suomen skaalalla isoksi, perinteiseksi avustusjärjestöksi. Se teki sekä kehitysyhteistyötä paikallisten kumppaneiden kanssa että humanitaarista avustustyötä.

Sitten Pentikäinen astui ohjiin ja karautti kentälle. Kirkon Ulkomaanapu otti Somaliassa itse vastuun, kuten Pentikäinen muutosta kutsuu.

Vuonna 2007 järjestö alkoi tehdä Somaliassa yhteistyötä klaanijohtajien ja uskonnollisten johtajien kanssa. Se on johtanut useisiin pieniin rauhansopimuksiin.

Tähän kannattaa pysähtyä hetkeksi. Pienen Suomen maltillisen kansankirkon avustusjärjestö päätti lähteä itse aktiivisesti tukemaan rauhantyötä maailman epäonnistuneimmaksi kutsuttuun valtioon, jonka valtauskonto on islam.

Somalian sisällissota alkoi vuonna 1991. Sen jälkeen maassa ei ole ollut toimivaa keskushallintoa. Miljoona ihmistä on kuollut väkivaltaan, nälkään tai tauteihin. Infrastruktuuri on romahtanut.

Kun Kirkon ulkomaanapu aloitti työnsä, YK:n nimittämä Somalian väliaikaishallitus hallitsi vain muutamaa korttelia pääkaupunki Mogadishussa. Muu maa eli anarkiassa, erilaisten sotaherrojen ja islamistiryhmien vallassa.

Ihan noin vain KUA:n väki ei putkahtanut paikalle. Aluksi tukea saatiin kansanedustaja Pekka Haavistolta, jolla oli hyvät yhteydet konfliktin eri osapuoliin.

Ja vaikka Ulkomaanapu oli uusi toimija konfliktinsovitteluareenalla, sen toiminnanjohtaja Pentikäinen ei ollut.

Antti Pentikäinen on työskennellyt presidentti Martti Ahtisaaren neuvonantajana ja tämän Crisis Management Initiative -järjestössä, ulkoministeriön Helsinki-prosessin apulaispääsihteerinä sekä erilaisissa tehtävissä ulkoministeriössä, EU:ssa ja YK:ssa.

Eräs konflikti ja sen seuraukset

Silti se kuulostaa päättömältä. Kristillisen kirkon apujärjestö rynnistää valkoisine hevosineen keskelle muslimikulttuuria ja onnistuu voittamaan paikallisten uskonnollisten johtajien luottamuksen. Miten sellainen temppu tehdään?

”Kyllä me aluksi saatiin selittää, miksi meidän nimessä on sana kirkko”, kertoo vaikuttamistyön johtaja Rytkönen.

Mutta luottamus voitettiin vähitellen, Pentikäisen mukaan teoilla.

Pentikäinen antaa kunnian työstä Suomen somalidiasporalle. Se tarjosi avuksi ”parhaat miehensä”, Mahdi Abdilen ja Abdullahi Farahin, jonka ponnisteluista maansa rauhan hyväksi kertoo Kati Juuruksen dokumentti Yhden miehen rauha.

Rytkönen sanoo, että Pentikäinen on antanut kunnian työstä aivan oikein diasporalle, ”vaikka olisi voinut olla itse enemmänkin esillä”.

”Vaikka talossa on ihmisiä, jotka on paljon olleet tekemisissä Somalian kanssa, kuten [johtava rauhantyön asiantuntija] Jussi Ojala ja [Oikeus rauhaan -teemakoordinaattori] Mahdi Abdile. Antti on halunnut olla itse ajan tasalla. Hän on pannut tosi paljon paukkuja Somaliaan.”

Järjestön toiminnanjohtaja hoitaa siis muun työnsä ohella vaativaa asiantuntijan työtä konfliktialueella. Kuulostaa hurjalta työmäärältä. Mikä kärsii?

Rytkösen mielestä Pentikäisen paneutuminen Somaliaan ei ole tapahtunut muun työn kustannuksella, vaan Pentikäinen on tehnyt sen kaiken muun päälle.

Yhden miehen rauha näyttää myös, miten Pentikäinen riitelee Pekka Haaviston kanssa. Dokumentti antaa vaikutelman, että Pentikäinen ja Farah sooloilevat Somaliassa Haaviston tietämättä, mutta nimellisesti tämän mandaatilla.

Pentikäinen pyytää YK:n edustajalta puhelimessa kameran edessä, että Pentikäisen omaa osuutta neuvottelujen järjestämiseen vähäteltäisiin ja Haavisto saisi kunnian työstä. Kun Haavisto saa tietää asiasta, tämä lopettaa yhteistyön Pentikäisen kanssa.

Pari tämän jutun taustahaastateltava kommentoi Pentikäisen toimintaa dokumentissa Haaviston selkään puukotukseksi.

Pentikäinen sanoo, että kokoukset järjestettiin YK:n pyynnöstä, kun Haavisto itse ei ehtinyt käydä paikalla. Hänen mukaansa asia on sovittu Haaviston kanssa ja välit ovat kunnossa. Mutta eikö se ole paha juttu, jos konfliktin ratkaisijat eivät itse pysy väleissä keskenään?

Konfliktityöläinen Pentikäinen ottaa kaikki kysymykset vastaan yhtä tyynesti.

”Konflikti ei ollut vakava. Me tehdään vaikeita asioita. Pekka odotti vahvempaa kansainvälistä mandaattia. Me yritettiin silti itse.”

Pentikäinen puhuu hiljaa. Hän vaikuttaa surulliselta ammattimaisuuden alla.

Silta vai sankari?

Sitten hän taas leimahtaa. Pentikäinen kritisoi YK:ta siitä, että se piti Somalian väliaikaishallitusta yllä, vaikka hallituksella ei ollut maassa todellista valtaa.

”Ongelma on YK:n rakenteissa. Toiminta perustuu valtioiden väliseen yhteistyöhön. Vaikka osapuolena olisi valtio vain nimellisesti, se riittää. Kyse on vaarallisesta näköharhasta.”

Tammikuussa järjestetyssä uskonnollisten johtajien kokouksessa somalialaiset osallistujat toivat useasti esiin sen, miten tärkeitä uskonnolliset johtajat ovat somalialaiselle kulttuurille ja miten turhia yritykset rauhan saamiseksi ovat olleet ennen kuin heitä on kuunneltu.

Vuonna 2010 perustettiin klaani- ja uskonnollisten johtajien yhteistyöelin, jota KUA tuki. Yhteistyöelin on neuvonut YK:ta Somalian uuden perustuslain ja hallituksen perustamisessa.

Kuulostaa siltä, että Ulkomaanapu on vaikuttanut Somalian valtion syntyyn merkittävästi.

”Viisaus on meidän kumppaneilla, ei meillä. Meillä on taas joskus ollut avain [YK:n] oveen, jota kumppaneillamme ei ole ollut. Mutta voi sanoa, että ollaan oltu valtion rakentamisen ytimessä”, muotoilee vaikuttamistyön johtaja Rytkönen.

Myös Pentikäinen pysyy vaatimattomana:

”Harvoin onnistuu hommat näin hyvin kuin Somaliassa. Olen muistuttanut väkeä nöyryydestä nyt, kun yritetään seuraavaksi tehdä samaa muualla.”

Pentikäinen siirtyy kritisoimaan maan poliittista johtoa.

”Jos ulkopoliittinen johto ottaisi enemmän riskejä, voisimme saada paljon enemmän aikaan.”

Pentikäisen mukaan Suomi on omaksunut diplomatian, joka ei aiheuta ongelmia.

”Kun vääntää asioista Yhdysvaltojen kanssa, pitää olla kanttia ja valmis tekemään työtä ratkaisujen eteen.”

Siinä se taas on. Pentikäisen tuli nöyrän ja surusilmäisen vakan alla.

Henkilökultti

Pentikäisen persoona on mielenkiintoinen. Sitä ei kiellä kukaan. Haastateltavat kuvaavat häntä visionääriksi, rohkeaksi ja innovatiiviseksi johtajaksi. Kaikki ovat yksimielisiä siitä, että Pentikäinen on hyvin sitoutunut järjestöönsä.

Häntä myös kritisoidaan paljon. Eniten ihmisiä tuntuu ärsyttävän se, että toiminnanjohtajana hän on niin näkyvä hahmo. Järjestön muut osaavat ammattilaiset jäävät varjoon, kun järjestön henkilöityy niin voimakkaasti Pentikäiseen. Yksi taustahaastateltava kieltäytyi haastattelusta, koska ei halunnut olla mukana vahvistamassa henkilökulttia.

”Siitä on niin kauan, kun tapasin Antin ensi kertaa, etten enää muista, miten vahvan ensivaikutuksen hän ihmisiin tekee”, toteaa Petri Merenlahti.

Karisma määritellään erityiseksi läsnäoloksi. Pentikäisessä on intensiivisyyttä.

Toisaalta taas jotkut sanovat, että Pentikäinen on taitava pelaaja. Eräs haastateltava kertoo, miten Pentikäinen käänsi tälle selkänsä samassa, kun huoneeseen astui tärkeämpi henkilö.

Ainakin Pentikäinen on taitava lobbaamaan, peluriutta sekin. Hän on esimerkiksi käynyt alustamassa omista näkemyksistään tilaisuudessa, jossa kuuntelemassa oli väkeä Yhdysvaltojen Valkoisesta talosta, ulkoministeriöstä ja Pentagonista – puhumattakaan tiiviistä yhteyksistä YK:n New Yorkin päämajaan.

”USA on poliittisesti avoin. Se ottaa vastaan, eikä välitä, kuka olet, vaan mitä sanot”, Pentikäinen selittää, mutta sitä on vaikea uskoa. Ei sinne nyt ihan joka tallaaja tai pikku järjestön edustaja pääse aatoksistaan kertomaan. Pentikäisen taidoilla ja suhteilla on merkitystä.

Hän esimerkiksi tietää, että Somalian rauhan kannalta tärkeää oli se, ettei Yhdysvalloilla ollut mitään sitä vastaan.

”Jos USA ei aktiivisesti estä, saadaan jotain aikaan.”

Pentikäinen ja KUA ovat onnistuneet saamaan uskonnolliset johtajat ja näiden roolin rauhantyössä jopa YK:n pääsihteerin raporttiin.

Nyt järjestö suunnittelee uskonnollisten johtajien globaalia sparrausryhmää, jonka tarkoituksena on auttaa järjestöjä viemään apua perille. Toisena ideana on muodostaa Jemenistä Maliin yltävä verkosto perinteisiä johtajia, jotka voisivat auttaa ja tukea toisiaan rauhantyössä.

Esikuva emokirkolle

Helmikuussa Ylen tutkivaan journalismiin keskittyvässä Mot-ohjelmassa kerrottiin, miten seurakunnissa Pirkko Jalovaaran Rukousystävät karkottavat ihmisistä demoneja.

Kirkko pyristelee vapaamielisten ja vanhoillisten arvojen ristipaineessa. Sen johto haluaisi vapaamielisen, modernin kirkon, mutta olisiko maallistuvassa Suomessa sellaiselle kirkolle juurikaan seurakuntaa. Seurakuntalaisista aktiivisia ovat usein juuri konservatiivit.

KUAn toiminnanjohtaja tulee konservatiivisuudestaan tunnetusta herätysliikkeestä. Antti Pentikäinen on tunnetun vanhoillislestadiolaisperheen kolmas lapsi. Pentikäisen isä on uskontotieteen professori Juha Pentikäinen. Hänen vanhin veljensä on Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäinen. Sisar Mari Leppänen on ensimmäinen vanhoillislestadiolainen naispappi.

Kysyn aamiaistaan lopettelevalta Pentikäiseltä, miten tämän kotitausta vaikuttaa rauhantyöhön. Puhuuko hän mielestään samaa kieltä muiden uskonnollisten toimijoiden kanssa?

”Taustastani tulee tietty kieli ja monelle voi tulla yllätyksenä, että osaan puhua tietyllä tavalla”, hän myöntää. Mutta suurempi vaikutus Pentikäisen mielestä on ollut hänen isänsä ammatilla uskontotieteilijänä.

”Isää kiinnosti enemmän konteksti kuin ideologia. Hän tutki ihmisiä eikä oppeja. Se tuli kodin kautta myös minulle ja oma kiinnostukseni kulttuureita kohtaan on ollut olemassa lapsesta asti.”

Kirkon konservatiivit ottavat KUA:n hampaisiinsa silloin tällöin.

”Saadaan perustella joillekin tahoille, miksi ei tehdä pelkästään kirkkojen kanssa yhteistyötä”, kertoo Rytkönen. Israelin ystävien kanssa Ulkomaanapu on ollut varsin eri linjoilla Israel–Palestiina-konfliktin suhteen.

”Joskus tuntuu siltä, että mitä uskonnollisempana ihminen itseään pitää, sitä enemmän hän tuomitsee”, pohtii Pentikäinen.

Ulkomaanapu näyttää onnistuvan siinä, missä kirkko pyristelee. Se tekee kirkon enemmistön arvojen mukaista työtä herätysliiketaustaisella johdolla. Voisiko järjestö antaa emokirkolle ideoita uusiutumiseen?

”Kyllä, [KUAn esimerkki] vois olla laajemminkin sovellettavissa”, vastaa Espoon piispa ja Ulkomaanavun hallituksen jäsen Tapio Luoma.

Luoma on ollut juuri koko viikon median höykytyksessä Mot-dokumentin takia. Hän vertaa kohua Ulkomaanapuun:

”Kirkkoa ei voi analysoida yksittäisten mielipiteiden kautta, kuriositeettien, vaan KUA on yksi hyvä esimerkki siitä mitä kirkko voi olla.”

Luoman mukaan arvoliberaali suomalainen pelkää menettävänsä jotain omista arvoistaan kuulumalla kirkkoon. Siksi hän iloitsee, että Kirkon ulkomaanapu antaa vaikutelmaa moni-ilmeisestä kirkosta: ”Tavattoman suuri palvelus kirkolle!”

Pentikäinen uskoo, että Ulkomaanavulla on annettavaa juuri uskontopohjaisena järjestönä.

”Luottamus on työssämme avaimena. Osa luottamuksesta syntyy siitä, että ymmärrämme uskonnollista kieltä ja motiiveja.”

Kirkon ulkomaanapu ei tee uskonnollista julistustyötä ja se palkkaa työntekijöitä kaikista uskonnoista. Rauhantyötä järjestössä tekee kuulemma useampi muslimi kuin kristitty. Eikö sen työtä voisi tehdä mikä tahansa järjestö?

Teologinen asiantuntija Petri Merenlahti on sitä mieltä, että voisi, mutta hän korostaa, että järjestö tekee työtään tietystä syystä. Ja se syy on kristillinen arvomaailma lähimmäisenrakkauksineen. Hän uskoo, että iso instituutio taustalla on myös laadun tae.

Merenlahti puhuu Ulkomaanavusta – yllättävää kyllä – uudella tavalla neutraalina toimijana kansainvälisessä rauhantyössä.

Kun länsimaat menevät ratkaisemaan konflikteja, ne saattavat pitää itseään ”puolueettomina erotuomareina”, vaikka konfliktin osapuolille ne näyttäytyvät kaikkea muuta kuin puolueettomina. Ylimielinen asenne ja oletus siitä, että sitoutumattomuus tiettyyn aatteeseen tai uskontoon tekisi länsimaasta jotenkin ylemmän kiistan osapuoliin nähden, kostautuu helposti. KUA:n kaltaiset toimijat, jotka kertovat avoimesti arvopohjastaan, vaikuttavat rehellisemmiltä.

Mutta vaikka Ulkomaanapu näyttäytyykin virtaviivaisena tulevaisuuden airuena kirkon arvokentällä, ei sen uusin strategia konservatismiakaan karta. Uskonnolliset johtajat ovat toki ruohonjuurta ja tavallisen kansan edustajia, kun verrataan valtiotason huippuneuvotteluihin. Mutta esimerkiksi Suomen valtion tärkeänä pitämään kehitysavun kohderyhmään, köyhiin naisiin nähden, he ovat konservatiivista vallanpitäjäeliittiä.

Suomikin halajaa huipulle

Kirkon ulkomaanapu ei ole ainut kunnianhimoinen toimija rauhantyössä. Myös Suomi valtiona havittelee paikkaa rauhanturvaamisen maailman kärjessä.

Toukokuussa vuonna 2010 ulkoministeriö julkisti suuntaviivat Suomen nostamiseksi rauhanvälityksen globaaliin kärkeen. Tavoite on edelleen työn alla ulkoministeriössä ja diplomaattien keskuudessa. Ongelmana on resurssien puute.

”Ulkoministeriön rauhantyöbudjetissa puhutaan sadoistatuhansista. Äkkitilanteille ei ole varattu rahaa”, sanoo Kalle Liesinen.

Liesinen on Ahtisaaren Crisis Management Initiativen (CMI) entinen toiminnanjohtaja. Hän on tehnyt pitkän uran myös sotilaallisen kriisinhallinnan parissa.

Liesisen mukaan oikeita rauhan suurvaltoja ovat Norja ja Ruotsi. Norjan ulkoministeriössä rauhantyöhön erikoistuneita virkamiehiä on 15, kun Suomessa on yksi. Lisäksi Norja antaa viisi työntekijää YK:n käyttöön New Yorkiin.

”Kun Suomessa puhutaan rauhanvälityksen suurvallasta, se on meidän omaa liioitteluamme. Sitten ollaan pulassa, kun me alamme itse uskoa oman propagandamme.”

Liesisen mukaan Suomen maine on kansainvälisesti hyvä. Ja onhan meillä isot nimemme. Jo ennen Ahtisaarta oli Harri Holkeri, joka tunnetaan työstään Pohjois-Irlannin rauhanprosessissa.

Liesinen suhtautuu Kirkon ulkomaanavun toimintaan Somaliassa lähtökohtaisesti positiivisesti. Mutta hän pohtii, onko Somalia-keitolla turhan monta kokkia ja kuka koordinoi kokonaisuutta.

Liesinen myös vierastaa pyrkimystä globaaliin kärkeen pääsemisestä. Oli pyrkijänä sitten Suomen valtio tai KUA.

”Kun pyritään kärkeen, tulee toiminnasta sen pyrkimyksen väline. Eikö päämääränä pitäisi olla rauhanrakentaminen, ei kärkeen pääseminen?”

Uskonnolliset johtajat on Liesisen mukaan otettava huomioon ja saatava neutraaleiksi toimijoiksi, jotka eivät ainakaan haittaa rauhan prosessia.

”Vierastan ajatusta, että uskonnolliset johtajat olisivat rauhanprosessin kuljettava voima. Jos he tuovat prosessiin omia arvojaan, shariaa tai muuta, prosessi mutkistuu. Pian huomataan, ettei puhutakaan rauhasta vaan vaikkapa traditionaalisesta avioliittoinstituutiosta.”

Näin kävi esimerkiksi Indonesian Acehissa, jossa Ahtisaari johti rauhanneuvotteluja. Uskonnollisten johtajien mukanaolo toimeenpanoon johti siihen, että sharia-lain tulkinta edelleen tiukkeni ja naisten asema alueella heikkeni.

Liesinen kannattaa ajatusta, että kulttuuriset arvokysymykset pidetään irti sodan ja rauhan kysymyksistä. Hänen mielestään ensin pitää sopia konkreettisista asioista kuten tulitauoista, lopettaa sotiminen. Kun rauha on vakiintunut, voidaan alkaa rakentaa yhteiskuntaa, jolloin uskonnollisten johtajien rooli korostuu.

Ahtisaaren CMI on suomalaisista tahoista päässyt ehkä lähimmäksi maailmankärkeä rauhantyössä.

Uskooko Ahtisaaren mies, että Pentikäinen pyrkii Ahtisaareksi Ahtisaaren paikalle?

”En usko. Käsitykseni on, että Antin motivaatio on eettinen. Hän vain on pelimies hyvällä mielellä sanottuna. Sitä enemmän voi tehdä, mitä enemmän saa koottua voimavaroja.”

YK herää

Kahvilassa Pentikäinen nojaa taaksepäin sohvalla. Hän liikehtii jo vähän sen oloisesti, että pitää kiirehtiä.

KUAn strategiaa on kritisoitu siitä, ettei paikallisten ja uskonnollisten johtajien huomioimisessa konflikteissa ole mitään uutta. Keksiikö järjestö nyt pyörää uudelleen?

Pentikäinen huomauttaa, ettei YK ole tehnyt asialle mitään ennen kuin nyt. Pentikäinen sanoo käyneensä kouluttamassa YK:n henkilöstöä aiheesta. Hän haastaa kaikki kriitikot mukaan, työsarkaa kuulemma riittää.

Ihan niin huonosti YK ei ole aluetta laiminlyönyt kuin mitä Pentikäinen väittää. Terveyteen liittyvissä hankkeissa uskonnolliset johtajat on huomioitu ”portinvartijoina” jo pitkään, esimerkiksi väestörahasto Unfpa:n seksuaali- ja lisääntymisterveyteen liittyvissä ohjelmissa ainakin 1990-luvulta lähtien.

Mutta konfliktinsovittelun osalta norjalainen tutkija Tale Steen-Johnsen vahvistaa Pentikäisen kannan.

”YK:lla ei ole ollut tarvittavia kontakteja ja työkaluja. Heidän ajattelutapansa on ollut hyvin erilainen ja he ovat olleet liian varovaisia lähestyäkseen uskonnollisia johtajia. Kokeneet ammattimaiset järjestöt, joilla on korkeasti koulutettu henkilöstö ja hyvä kontekstianalyysi, voivat toimia oppaina ja tehdä paljon hyvää eri tasoilla.”

Steen-Johnsen tekee väitöskirjaa uskonnollisten johtajien suhteista Etiopian valtioon ja heidän roolistaan konfliktien ratkaisussa. Hän on myös työskennellyt pitkän Norjan kirkon ulkomaanavussa.

Hän korostaa, ettei tunne KUA:a eikä Somalian tilannetta, mutta pitää KUA:n strategiaa rohkeana.

”YK ja muut rahoittajat ovat kiinnostuneita järjestöistä, joilla on yhteyksiä uskonnollisiin ryhmiin, koska maallisilla johtajilla ei ole yhtä paljon vaikutusvaltaa ihmisiin.”

Steen-Johnsenin mukaan akateemisessa kirjallisuudessa ei ole kyetty löytämään esimerkkejä, joissa nimenomaan uskonnolliset johtajat olisivat saaneet aikaan merkittäviä tuloksia rauhantyössä. Niitä on voinut olla, mutta näyttöä ei ole.

Uskonnollisten toimijoiden heikkoutena pidetään tyhjää retoriikkaa: kauniit sanat eivät konkretisoidu toiminnaksi.

”Uskonnollinen kieli voi olla luottamuksen pohja, mutta tarvitaan paljon, jotta siitä voidaan johtaa ammattimaisia suunnitelmia, joita rauhanprosessi vaatii. Itse ajattelen kuitenkin, että aihetta on helppo kritisoida ja on tärkeää, että johtajat sitoutuvat rauhantyöhön.”

”Ei Nobelin perään”

Nähtäväksi jää, toteutuuko KUA:n kunnianhimoinen tavoite. Tuleeko siitä rauhantyön maailmanhuippu ja riittääkö se takaamaan Suomen maineen rauhanvälityksen kärkimaana.

Mutta entä Pentikäinen. Motivoiko häntä maine vai moraali?

Pentikäisen Facebook-sivuilla on kaksi videota, joissa hän kertoo pienestä ugandalaisesta pojasta, joka kuoli aidsiin. Videot vaikuttavat hyvin henkilökohtaisilta, vaikka ovatkin julkisia. Ne ovat kuin päiväkirjaa kalliilla tekniikalla toteutettuna. Niissä näytetään kuvia, joissa Pentikäinen pitää poikaa sylissään ja vierailee tämän haudalla. On vaikea sanoa, kenelle niiden viesti on suunnattu. Paikallisten ääniä ei kuulla. On vain Pentikäisen oma kertojaääni, joka puhuttelee lasta.

”Ulkomaanavun iskulause heikoimmassa asemassa olevien auttamisesta konkretisoitui tähän lapseen. Hän symboloi monia. Vaikka hän ei sanonut mitään, hän on opettajan asemassa.”

Video kuvaa Pentikäisen mukaan hänen omaa matkaansa ja on ”tuskaisen itseanalyysin väline”. Hän on itse neljän lapsen isä.

Yhtäältä Pentikäinen ei ole varma, kykenisikö elämään tavallista suomalaista elämää enää kaiken näkemänsä jälkeen. Mutta toisaalta ”ei ihminen ihan mahdottomia kestä eikä pysty kantamaan, vaikka haluaisikin”.

Suru tulvahtaa esiin. Pentikäinen ei peittele sitä.

Yksi taustahaastateltava mainitsi puolivahingossa käsitteen jeesuskompleksi. Hän ei halunnut käyttää ihan sitä sanaa Pentikäisestä, vaikka se hänen mieleensä tulikin.

”Antilla on voimakas näkemys siitä, että kärsimys tulee poistaa. Hän on kasvokkain kärsimyksen kanssa, ei Nobelin perään”, haastateltava sanoi. ”Tällä alalla kun on, asiat osuu”, toteaa Pentikäinen, kättelee ja kävelee ulos.

Heta Muurinen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.