Chohuldin kylänvanhin Ilamat Pangani, 87, on tehnyt koko ikänsä peltotöitä. ”Raskas työ pitää mielen puhtaana”, hän sanoo.

Soturin tie

Korkealla Kaukasuksen vuoristossa elää svan-kansa, jonka miehet tunnetaan urheudestaan. Nämä miehet myös itkevät – ja elävät pitkän elämän.

Teksti: Larisa PelleKuvat: Meeri Koutaniemi

PitkätKulttuuriMiehetYmpäristöGeorgia

Mestian kylän ympäristö Georgiassa on kuin paimentolaisidylli: vihreää ruohoa, lammaslaumoja, Kaukasuksen lumisia vuorenhuippuja. Vastaantulijat ovat harvassa, parrakkaita miehiä ja punaposkisia naisia.

”Ei ole sellaista ikää, että ei pystyisi tekemään työtä. Koko ikäni olen ollut peltotöissä, sillä raskas työ pitää mielen puhtaana”, sanoo 87-vuotias Ilamat Pangani, kotikylänsä Chohuldin kylänvanhin.

Päätöksenteon lomassa mies tekee rakennustöitä ja kyntää peltoaan puuauralla.

”Apulaisia en enää huoli.”

Panganin sukutilalla ollut venäläinen renki, batrak, oli viinaanmenevä. Eräänä päivänä mies sammui taloon kynttilöiden vielä palaessa. Renki kuoli, ja sen mukana paloi myös kaksisataavuotias arvotalo.

Pangani huokaa ja katsoo mietteliäänä kaukaisuuteen. Vanhuksen katseessa ei näy katkeruutta tai vihaa, silmät ovat täynnä rauhaa ja elämänviisautta.

Koetukset ja vastoinkäymiset tulevat ja menevät, elämä jatkuu. On kynnettävä maata ja korjattava sato, vuodesta toiseen. Ja toivottava, että rauhan aika vielä jatkuisi.

Sovittelija

Maisemassa kohoavat satoja vuosia vanhat vartiotornit muistuttavat menneisyydestä, joka on kaikkea muuta kuin harmoninen. Aikoinaan täällä Svanetian alueella oli käytössä verikosto. Sen pelossa ihmisillä oli tapana paeta vartiotorneihin.

”Svanetiaan pääsy on aina ollut hankalaa. Hallitsijat eivät pystyneet valvomaan järjestystä ja lakien noudattamista”, kertoo Gigla Parjiani. ”Asukkaiden oli otettava kontrolli omiin käsiinsä. Silmä silmästä -periaate piti rikollisuuden vähäisenä. Konfliktit joko soviteltiin tai sääntöjen rikkoja ajettiin pois yhteisöstä. Kukapa haluaisi joutua selviytymään yksin tällä karulla seudulla?”

Nykyään taistelujen aiheina ovat luonnonvarat ja ottelut käydään neuvottelemalla. Tuore esimerkki on uuden tien kaavoituksesta ja korvauksista tehdyt sopimukset.

37-vuotias Parjiani toimii sovittelijana paikallisyhteisön ja valtion välillä. Hänelle oman kansan, svanien, edustajana toimiminen on kunniatehtävä. Mies kuuluu sovittelijasukuun: isoisä oli neuvostoaikaan Svanetian tunnetuin mahshi, sovittelija.

”Puna-armeijan teloittama isoisäni puolusti kansaansa viimeiseen asti. Jatkan hänen työtään puolustamalla maitamme ylikansallisia yhtiöitä vastaan. Välillä pidän puoliamme myös omaa hallitustamme vastaan.”

Avaintenhaltija paikkaa pappia

Svanetialainen Labskaldin kylä sijaitsee niin syrjässä, ettei kukaan lukitse oveaan. Sadan asukkaan kylässä ei ole ainuttakaan poliisia, sillä vieraat eivät helposti löydä kylään.

Yksi aarre kylässä kuitenkin on, ja sitä on vahdittava yötä päivää. 1200-luvulla rakennettu kirkko on täynnä tuhatvuotisia ikoneja, kultaisia ristejä ja muinaisia tekstejä.

”Aarteiden arvo on korvaamaton. Ikonit ja ristit haluttiin siirtää pääkaupunkiin, museoihin ja lasien taakse. Mutta ne kuuluvat tänne”, Levan Gulusian, 37, sanoo.

Neljä vuotta sitten Gulusian vakuutti museoviranomaiset jättämään aarteet kylään ja tarjoutui vapaaehtoiseksi vartijaksi. Aivan kuten Prjianin, myös Gulusianin omistautumisen syy löytyy sukuhistoriasta.

Kirkon avaintenhaltija oli aina kyläläisten valitsema luotettavin mies. 50 vuotta kirkon avaimet olivat Gulusianin isällä – kunnes poika valittiin seuraajaksi.

”Neuvostoliiton aikana pappeja ei ollut. Niinpä kyläläiset valitsivat kirkon avaintenhaltijaksi hurskaimman miehen, joka osasi salaa pitää heille jumalanpalveluksia ja toimittaa sakramentteja”, Gulusian kertoo.

”Tässä työssä pitää osata paitsi ortodoksisen jumalanpalveluksen käytännöt myös muut paikalliset perinteet.”

Talvella Lamproba-juhlan aikaan Gulusianin tehtäviin kuuluu koota kaikki kylän miehet, johdattaa heidät vuorille ja sytyttää siellä muinaistulet, jotka perinteen mukaan ovat pitäneet viholliset loitolla. Juhla on pakanallinen, mutta tätä epävirallista ortodoksipappia se ei näytä huolestuttavan.

Mutta onko tämäkin työ täysin vapaaehtoista ja ilmaista?

”Tästä työstä ei saa palkkaa. Elanto tulee omalta kasvimaalta”, Gulusian sanoo.

Vuorten Romeo

Kaukasialaisten elinikä on maailman pisimpiä, satavuotiaita löytyy joka kylästä. Ehkä syy pitkään ikään on puhdas vuoristoilma, ehkä elämänasenne. Vaikka svan-miehiä pidetään Georgiassa yleisesti vakavina – jopa pelottavina – vieraat ovat aina tervetulleita.

”Svanin tunnistaa siitä, että hän haluaa tutustua jokaiseen, joka kulkee hänen kotinsa ohi. Vieraille katetaan pöytä ja tarjotaan parhaat ruoat. Mutta sitä ei pidä ajatella velvollisuutena, vaan ottaa ihmiset vastaan koko sydämellä”, Romeo Pirtskhelani sanoo.

Hän jos kuka tietää, mitä tarkoittaa olla avoin vieraille.

”Muutama päivä ennen syntymääni kylässämme vieraili viisas mies, joka tekojensa ansiosta herätti kunnioitusta. Hän viipyi täällä pitkään. Isäni näki miehen lukevan Romeo ja Julia -näytelmää. Kiitokseksi viisaalle miehelle vanhempani päättivät nimetä tulevan lapsensa Romeoksi tai Juliaksi.”

Näin romanttisen nimen kanssa ei ole ollut helppoa elää Svanetiassa, jossa miehen kuuluu olla peloton, periksi antamaton ja uljas – jonkinlainen alfauros. Mutta nyt Romeo Pirtskhelani on viisas mies itsekin. Kansanlaulajaa ja kahdeksan pojan isää kunnioitetaan ja kuunnellaan.

Ehkä muutaman vuosikymmenen päästä miehestä tulee vielä kylänvanhin. Kylänvanhimmalla on viimeinen sana tärkeiden päätösten tekemisessä ja konfliktien ratkaisemisessa. Vanhimmalle olennaista ei ole kertynyt omaisuus eikä edes hyvä terveys, vaan viisaus ja korkea ikä.

Pelastaja

Nugzar Niguriani on seitsemänkymppinen vuoripelastaja, joka ei pidä itsestään meteliä. Omien sanojensa mukaan hän on jo liian vanha urotekoihin.

Urotekoja hänen elämässään on kuitenkin riittänyt, sillä ura kesti 40 vuotta.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen valtio ei Nigurianin mukaan ollut enää kiinnostunut vuoripelastuslaitoksen ylläpitämisestä. Niinpä kokenut mies perusti vapaaehtoispalvelun.

”Muistan joka ikisen ihmisen, jonka johdatin vuorelta alas”, vanhus huokaa.

Yhdelle heistä Niguriani antoi omat kenkänsä ja sai itse syvän paleltuman. Kun vuosien päästä jalka jouduttiin amputoimaan, mies oli huolissaan pelastuspalvelun jatkumisesta.

Ongelman ratkaisu löytyi läheltä: oma poika nousi vuorille isän sijaan ja isä sai johtaa pelastuksia kylästä käsin.

”Toinen jalka puuttuu ja näkö pettää yhä useammin, mutta jatkan työtäni. Tunnen tuon vuoren paremmin kuin kukaan muu. Jokainen mutka ja lohkare on muistissani.”

Soittajien ja itkijöiden sukua

Pirtskhelani-suvun miehet ovat omistaneet elämänsä svanetialaiselle kansanmusiikille. 72-vuotias Givi Pirtskhelani ottaa esiin valmistamansa soittimet – lyyran näköisen changin ja sellon kaukaisen sukulaisen chanurin.

”Chang on surun soitin. Sodassa sitä soitettiin haavoittuneen sängyn vierellä. Ja kaatuneiden hautajaisissa”, mies sanoo, sulkee silmänsä ja alkaa soittaa sydäntä särkevää melodiaa.

”Miesten tärkeä tehtävä oli laulaa itkulauluja, surra muiden puolesta aina, kun joku kaatui sodassa. Miehet ikään kuin ottivat itselleen sukulaisten kivun ja surun.”

Neuvostovallan aikana svanien kansanperinne ei ollut suosiossa. Sille löytyi paikka vain suurten konserttisalien juhlaesityksissä. Givi Pirtskhelanin mielestä itkulaulut eivät kuitenkaan ole viihdettä, vaan kuuluvat svanien arkeen. Miesten on huolehdittava siitä, että perinne säilyy myös rauhan aikaan.

”Aion valmistaa soittimia, opettaa nuoria ja laulaa itse niin kauan kuin elän. Ja aion elää pitkään”, hän vakuuttaa ja iskee silmää.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!