Kaukaiset kylät

Tommy Lindgren pohtii kolumnissaan, miten lähtökohdat vaikuttavat musiikintekijöihin — niin kotimaisella iskelmätaivaalla kuin kaukaisessa slummissa.

Teksti: Tommy Lindgren

NäkökulmatKulttuuriMusiikkiSuomi

Suomalaisen musiikkikentän vesilasissa syntyi pientä myrskyä huhtikuun alussa, kun entinen iskelmätaiteilija ja nykyinen ihan-vain-taiteilija Anna Eriksson teki Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen haastattelussa pesäeroa omaan menneisyyteensä. Eriksson kuvasi varsin avoimesti levy-yhtiöiden kanssa työskentelyn, artistin imagonrakennuksen sekä kiertue-elämän ahdistavia puolia.

Yllättävän moni kollega tuntui tulkitsevan, että Eriksson suoraan halveksuu sanoillaan niitä, jotka tekevät työkseen samanlaista ”paskaa”, johon hän oli itse vuosia alistunut. Sattumoisin Erikssonin kommenteista tuntui tuohtuvan erityisesti moni miespuolinen musiikintekijä, etunenässä iskelmäpoptaivaan kuumin tähti Tuure Kilpeläinen.

Tajusin itsekin peilaavani Erikssonin puheita omiin kokemuksiini, jotka kieltämättä ovat hyvin erilaisia. Yhtä nopeasti ymmärsin kuitenkin, ettei Eriksson minusta puhunut, vaan itsestään. Eikä meitä välttämättä ole yhdistänyt kovin moni muu asia kuin ikä ja ammattinimike.

Anna Eriksson päätyi artistiksi jo 18-vuotiaana. Nuorena naissolistina hän on työskennellyt äärimmäisen miesvaltaisella alalla ja vielä iskelmän puolella. Mitä ihmettä minä tietäisin nuoren naistähden kokemuksista ”iskelmätaivaalla”?

Musiikki ei tietystä universaalista luonteestaan huolimatta myöskään automaattisesti yhdistä artisteja ympäri maailmaa. Sen tarjoamat elämykset voivat olla samankaltaisia maasta ja kulttuurista toiseen, mutta tekijöiden lähtökohdat eivät aina todellakaan ole.

Sain äskettäin osallistua hienoon Revive-tukikonserttiin, jolla kerättiin varoja kolumbialaisten slumminuorten bändille, levyntekoa varten. Konsertissa lausuttiin myös suomennos yhdestä kyseisen Estación Caribe -yhtyeen biisistä. Siinä sanotaan muun muassa: Koskaan ei odotettu iltaa koska kaikki saattoi romahtaa / Kuului konepistoolien äänet, revolverien laukaukset, lasten huudot / He pelkäsivät aseistettuja joukkoja / Sänkyjen alla rukoilivat: Ei enempää laukauksia.

Kaukana ovat biisissä kuvatut kokemukset omistani. Onneksi on Maailma kylässä -festivaalin kaltaisia tapahtumia, jotka kaventavat näitä kuiluja. Vuodesta toiseen iloitsen, että kotikaupungissani on tapahtuma, jossa voi kohdata niin monenlaista musiikkia ja niin monenlaisia tekijöitä.

Ehkä jonain päivänä Kaisaniemen lavalle nousee myös Estación Caribe Bogotásta.

Kirjoittaja on Don Johnson Big Bandin solisti. Bändi esiintyy Maailma Kylässä -festivaalilla Helsingissä lauantaina 25.5. klo 16.30.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Tommy Lindgren

Kirjoittaja on Don Johnson Big Bandin solisti.