Vapaaksi

Isoke Aikpitanyi lähti Nigeriasta 12 vuotta sitten. Nyt hän tietää, miten ihmiskaupasta pääsee irti.

Teksti: Mari KervinenKuvat: Samuli Siirala

PitkätIhmisoikeudetKöyhyysMuuttoliike ja pakolaisuusTurvallisuusItalia

Yö Välimeren rannalla. Seisomme kukkulalla, jonka alla levittäytyy Genova valoineen. Ympärilläni oleva kolmikko yrittää kertoa minulle hauskaa tarinaa kulttuuriin sopeutumisesta. Olen joukon suomalainen kielipuoli, en puhu italiaa.

Juttua toistellaan minulle turhaan.Katselen hämilläni ihmisestä toiseen ja pyydän heitä puhumaan hitaammin.

Lopulta seurueen nainen katsoo pyytävästi ystävääni Davide Bonaldoa, joka on tullut mukaani tulkkaamaan.

Bonaldo näyttää turhautuneelta. ”Ai minunko tämä nyt pitää selittää”, hän kysyy puoliksi leikillään ja nainen nauraa jälleen.

Naurava nainen on nigerialaissyntyinen Isoke Aikpitanyi. Kaksitoista vuotta aiemmin hänet on kuljetettu ja kaupattu Eurooppaan prostituoiduksi. Hän työskenteli kaksi vuotta kadulla, mutta on päässyt irti alistajistaan, alkanut integroitua kulttuuriin, löytänyt sulhasen ja aloittanut toiminnan muiden naiskaupan uhrien auttamiseksi.

* * *

Saan vihdoin kiinni seuruetta naurattavan tarinan juonesta: Aikpitanyin italialainen sulhanen kertoi aikoinaan naiselle paikallisesta linnusta, jonka kivespussit olivat niin isot, että linnun lentäessä ne törmäilivät maahan. Se sattui, lintu rääkyi ja rääkymisestä se oli saanut nimensä. Aikpitanyi uskoi tarinan. Vasta kun hän oli toistanut sen ystävilleen, hänelle oli selvinnyt sen olleen pelkkä vitsi.

Kun kaikki Italiassa oli uutta ja vierasta, oli Aikpitanyin vaikea erottaa mihin uskoa ja mihin ei. Nyt hän jo nauraa sydämellisesti sulhasensa huiputukselle.

Olo on vähän kuin tuplatreffeillä. Aikpitanyi kertoilee minulle hääsuunnitelmistaan ja miehet viihdyttävät meitä lauleskelemalla italialaisia romansseja. Rentoudumme.

Päivällä tehty haastattelu ei kuitenkaan ollut yhtä kepeä. Aikpitanyi puhui paljon ja murtaen, italiaa ja englantia sekaisin. Ystäväni Davide näytti saavan neljän tunnin aikana kovenevan päänsäryn pyrkiessään tulkkaamaan polveilevaa kerrontaa.

Olin lukenut aiemmin Isoke Aikpitanyista kertovan kirjan. Teksti oli kuin hengästynyttä puhetta. Kuin Aikpitanyin puhe nyt. Tyyli sai aikaan intiimin vaikutelman, joka vaati lukijaa asennoitumaan lukukokemukseen uudella tavalla. Poukkoilevaa tekstiä täytyi todella keskittyä seuraamaan.

* * *

Juuri kirjan takia olen päätynyt Genovaan. Sen suomennettu versio julkaistiin keväällä 2012 nimellä Musta, Kaunis ja Kaupan – Euroopan uudet orjat. Olen muutama kuukausi aiemmin kirjoittanut siitä arvostelun. Teksti ei jätä minua rauhaan. Alun perin kirja oli ilmestynyt Italiassa jo vuonna 2007.

Minua kiinnostaa, mitä kirjan päähenkilölle, Isokelle, on tapahtunut kuluneen viiden vuoden aikana. Vieläkö hän on Italiassa? Jatkaako hän työtään naiskauppaa vastaan? Mitä hän on saanut aikaan ja mitä on vielä tehtävä?

Internetistä löysin haastatteluja ja tekstin pätkiä. Niistä ilmeni, että Isoke Aikpitanyi on antanut kasvot koko Italian naiskauppakeskustelulle. Päätän ottaa häneen yhteyttä ja pyytää haastattelua. Tapaaminen sovitaan syksyiseksi maanantaiksi.

* * *

Aikpitanyi on kahdeksanlapsisesta perheestä, jonka isä jättää ja jota äiti ei pysty elättämään.

Kun Aikpitanyi etsii suuntaa elämälleen, hän tapaa ihmisen, joka kertoo mahdollisuudesta matkustaa Eurooppaan. Töitä olisi kuulemma vaikka muille jakaa, esimerkiksi kaupan kassalla. Tapaamansa ystävän avulla hän pääsisi Eurooppaan, mutta se tietenkin maksaisi.

Nuori nainen tarttuu mahdollisuuteen ilomielin. Hän ei tiedä paljoakaan tulevaisuudestaan, kun asioita aletaan järjestellä. Töihin hän kuitenkin pääsisi!

Aikpitanyi lentää Lontooseen, jossa hänet viedään lentoasemalta takaporttien kautta pieneen asuntoon.

Järjestäjät puhuvat puhelimessa ”tavarasta”, maksuista ja toimituksista.

Naisia on asunnossa useampia. Ulos heitä ei juuri päästetä.

Lopulta Aikpitanyi ohjataan bussiin, jonka päämääränä on Italian Torino. Lupauksista huolimatta vastassa ei ole ketään. Tuntien odottamisen jälkeen hän turvautuu ohikulkevaan maannaiseensa, joka lupaa majoittaa ja auttaa Aikpitanyin jaloilleen.

Vasta myöhemmin Aikpitanyi ymmärtää, että nainen on tullut asemalle juuri hänen takiaan.

Yksin asemalla odottaminen on vain osa näytelmää, joka on järjestetty hänen murtamisekseen. Aikpitanyi on päätynyt vieraaseen maahan paperittomana, tuntemattoman naisen armoille.

* * *

Alusvaatteissa ja korkokengissä Aikpitanyi lähetetään töihin, kadulle. On talvi ja pelkissä pikkuhousuissa jäätävän kylmä. Kun poliisi­partio sattuu kohdalle, Aikpitanyi ei ymmärrä juosta muiden naisten tavoin karkuun. Poliisi ei kuitenkaan vie häntä, vaan kehottaa ainoastaan pysymään poissa kadulta.

Koko kuvio alkaa selvitä. Aikpitanyi on majoituksen tarjonneelle naiselle, mamanille, huikean summan velkaa.

Naisia katoaa ja löytyy pahoinpideltyinä tai murhattuina. Aikpitanyille sanotaan, että niin käy, jos ei tee töitä.

Häntä alkaa pelottaa, myös perheensä puolesta. Ihmiskaupan lonkerot ulottuvat Nigeriaan asti. Jos hän kapinoisi, kostolta eivät välttyisi hänen sukulaisensakaan.

Aikpitanyi alkaa tehdä työtä kadulla.

Kuluu kaksi vuotta. Aikpitanyi työskentelee prostituoituna. Kunnes eräänä päivänä asiakas auttaa Aikpitanyita maksamaan velan takaisin. Aikpitanyin äiti kuolee ja paine kerätä rahaa sairasmenoihin pienenee. Samaan aikaan hän on tutustunut mieheen, jonka perässä lähtee Torinosta Aostan pikku­kaupunkiin.

Kun Aikpitanyi on vapaa, sekä hän että hänen sulhasensa ryhtyvät auttamaan naiskaupan uhreja ja viemään tietoa heidän asiakkailleen.

* * *

Toimittaja Laura Maragnani kuulee toiminnasta ja alkaa koota Aikpitanyin tarinaa kirjaksi. Vuonna 2007 Italiassa julkaistaan kirja Le ragazze di Benin City, ”Benin Cityn tytöt”, Aikpitanyin ja monen muun kaupatun kotikaupungin mukaan.

Kirjan julkistamisen jälkeen Aikpitanyi muuttaa Aostasta Genovaan. Genovassa autettavia on enemmän. Italian mittakaavassa Genova on keskeisemmällä paikalla.

Yksilöiden auttamisen ohella Aikpitanyi pyrkii vaikuttamaan myös laajemmin ihmiskaupan vastaiseen toimintaan.

* * *

YK:n mukaan ihmiskauppa on ihmisen rekrytointia, välittämistä, pitämistä tai vastaanottamista suoranaista riistoa tai orjuuttamista varten. Sen keinoina voivat olla muun muassa pakottaminen, sieppaaminen ja huijaaminen.

Ilmiön määritelmä muodostuu kolmesta kriteeristä: toiminta, keino ja tarkoitus. Näiden kaikkien tulee täyttyä, jotta jokin yksittäinen teko voidaan määritellä ihmiskaupaksi.

Kansainvälisen työjärjestö ILO:n mukaan lähes puolet ihmiskaupan uhreista joutuu prostituoiduiksi.

Eurooppalaisista ihmiskaupan uhreista suurin osa on itäeurooppalaisia. Afrikasta erityisesti Nigeria näkyy tilastoissa selvästi. On arvioitu, että Italiassa työskenteli jo 2000-luvun alussa prostituoituna noin 10 000 nigerialaista ihmiskaupan uhria.

Karrikoidusti sanoen tiedetään, että ihmiskauppaa on, muttei paljoakaan sen rakenteista saati siihen liittyvistä ihmisistä. Mistä ihmiskaupatut tulevat, millaisista oloista? Miksi ja miten he lähtevät? Kenen kanssa? Mitä he kokevat matkalla? Milloin heille valkenee, mistä on kyse? Miten he reagoivat? Mitä ihmiskaupassa tapahtuu? Pääseekö siitä irti? Mitä tapahtuu heille, jotka pystyvät irrottautumaan? Entä heille, jotka eivät siihen pysty?

Tarvitaan Aikpitanyin kaltaisia ihmisiä, jotka paljastavat ihmiskaupan toimintatapoja ja yhteyksiä ja inhimillistävät toimintaa laajemmalle yleisölle.

* * *

Olemme lähes samanikäisiä, minä ja Aikpitanyi. Hänet tuotiin Eurooppaan samana vuonna, kun minä matkustin elämäni ensimmäistä kertaa Afrikkaan, Keniaan. Keniassa lapset utelivat minulta eurooppalaisesta elämästä. He olivat kuulleet huimia väitteitä pohjoisen rikkauksista.

Mielikuvat eurooppalaisesta vauraudesta ja onnesta tuntuivat kannattavan Aikpitanyinkin lähtöä.

Vaikkei Euroopassa ehkä olisikaan rikkauksia, siellä olisi ainakin töitä ja mahdollisuuksia – toisin kuin Nigeriassa.

Maan työllisyystilanne on vaikea. Aikpitanyi kertoo, että maahan tulee paljon ulkomaista, kouluttamatonta työvoimaa, vaikka Nigerian lakien mukaan maan kansalaisten tulisi työllistyä ennen muita. Nigeriaa vaivaavat köyhyys, sosiaaliturvan puutteet ja eri etnisten ja poliittisten ryhmien väliset konfliktit.

Nigeriassa on toki järjestöjä, jotka toimivat ihmiskauppaa vastaan ja pyrkivät lisäämään tietoa sen vaaroista. Usein hankkeet ovat kuitenkin lyhytaikaisia. Yhteistyö eurooppalaisten järjestöjen kanssa on vähäistä. Järjestöiltä puuttuvat kontaktit, joiden avulla pystyttäisiin tukemaan esimerkiksi Euroopasta takaisin Nigeriaan lähetettyjä naisia. Kristilliset järjestöt ovat ongelmallisia, koska ne eivät välttämättä huomioi muuta kuin kristillistä väestöä.

* * *

Aikpitanyi kohdistaa osan kritiikistään myös Nigerian valtiota kohtaan. Se on hänen mukaansa unohtanut ulko­nigerialaiset.

Aikpitanyin mukaan monien auttavien tahojen ongelma on byrokraattisuus. Kun kaupattu nainen pakenee, häntä kehotetaan ensin tekemään raportti poliisiasemalla. Naiset kuitenkin pelkäävät sekä ihmiskauppiaita että poliisia. Mamanin ja muiden uhkai­lijoiden mukaan viranomaiset karkottavat heti maasta. Lähtömaassa odottaa häpeä ja pahimmassa tapauksessa vankila.

Sama viranomaisten pelko estää myös pahoinpideltyjä, sukupuolitaudeista kärsiviä tai raiskattuja naisia hakeutumasta ajoissa hoitoon. Arviolta vain joka kymmenes uhri pääsee kadulta järjestöjen suojiin.

Aikpitanyin mukaan ihmiskauppiaat luottavatkin suojelumenetelmien byrokraattisuuteen. Kauppiaat ovat joustavampia ja paremmin organisoituneita kuin vastustajansa.

Aikpitanyi ei syytä järjestöjä, mutta haluaa niiden ymmärtävän uhrien näkökulman. Lähtiessään kadulta naiset ovat peloissaan, eivätkä ymmärrä ympäröivän yhteiskunnan rakenteita. He eivät välttämättä puhu kieltä hyvin. Heidän vastassaan ei ole ketään, joka olisi kokenut saman – ja tuntisi heidän tilanteensa.

Vaikka naiset ovat ihmiskaupan uhreja, paperittomina heidät leimataan myös rikollisiksi. Yhdistelmä on naisten auttamisen kannalta vaikea. Yhteiskunnan eri tahot eivät ole yhdistäneet voimiaan ihmiskaupan paljastamiseksi ja naiskaupan uhrien pelastamiseksi. Aikpitanyi antaa esimerkin ensimmäisestä yöstään kadulla: poliisi pysäytti ja jututti, mutta ei tehnyt mitään auttaakseen.

* * *

Itse saman kokeneena Aikpitanyin on helpompi auttaa naisia. Kun naiset saavat kuulla hänen päässeen pois kadulta, se valaa uskoa myös vielä kadulla työskenteleviin.

Aikpitanyi ei itse jalkaudu kadulle, mutta hänet tunnetaan kentällä. Koska asiakkaat ovat naisten ensisijaisia kontakteja ulkomaailmaan, Aikpitanyi toimii heidän välityksellään.

Jotkut Aikpitanyin järjestökollegat myös esiintyvät asiakkaina. Näin saadaan tietoa, paljonko naisia on ja millä alueilla.

Järjestön tarkoituksena ei ole vain etsiä naisia tai ohjata heitä viranomaisille, vaan tarjota heille suoja ja tukea irrottautumisvaiheessa.

Suojassa kuunnellaan apua etsivän naisen tilanne ja annetaan aikaa päästä yli shokista. Naisilta ei voi heti vaatia oikeusprosessin aloittamista rikollisia vastaan vieraassa maassa, vieraalla kielellä.

Uuden elämän alkuun pääsemiseksi naisilla on paljon tehtävää: On rakennettava uusi kontaktiverkosto Italiassa. Kieltä ja kulttuuria täytyy oppia paremmin. Siksi naiset tarvitsevat tukea, kunnes ovat itsenäisiä.

Jos kaupatut naiset eivät pääse pois, ongelmat syvenevät. Naiset jäävät ihmiskauppaketjuun, jossa maksettuaan oman velkansa he ryhtyvät itse uusiksi mamaneiksi.

Tällä hetkellä Italiassa puhutaan prostituution kriminalisoinnista. Aikpitanyin mukaan se ei vaikuttaisi naiskauppaan. Hänellä ei ole mitään vapaata prostituutiota vastaan. Lisäksi ihmiskaupan uhrien auttamiseksi on helpompi työskennellä, kun prostituutiota ei ole kielletty. Uusi laki pakottaisi naiset piiloon.

* * *

Ajamme alas kukkulalta ja istun takapenkillä Aikpitanyin kanssa. Hän ottaa minua molemmista käsistä kiinni, kiittää tapaamisesta ja toistelee, että haluaa pitää yhteyttä. Lupaan tehdä hänelle tiivistelmän suomenkielisistä kirja-arvosteluista, joita hän oli internetissä nähnyt, mutta joiden sisältöä ei ymmärtänyt.

Itselleni lupaan kirjoittaa Isoke Aikpitanyista, en vain entisenä prosti­tuoi­tuna ja uhrina vaan vahvana naisena, joka toiminnallaan, ajattelullaan ja olemuksellaan edistää ymmärrystämme ihmiskaupasta. Hänestä kertonut kirja ei esitä naisia tahdottomina, passiivisina uhreina, vaan inhimillisinä, yksilöllisinä ja persoonallisina toimijoina, jotka eivät vain odota pelastajan tulevan.

On aika, että ihmiskaupan ulko­puoliset ihmiset näkevät saman.

* * *

Joitain päiviä tapaamisen jälkeen osallistun polttareihin, joita vietetään Torinossa. Samassa kaupungissa, jossa Aikpitanyi oli työskennellyt kadulla. Kun lähdemme ajamaan Po-joen rantatöyrään diskohelvetistä kotiin, näen heidät. Kello on lähes kuusi aamulla, ja valtatien varressa seisoo tummia naisia alushoususillaan, verkkosukat jalassa, korkeissa koroissaan. Aivan kuten Isoke Aikpitanyi oli itseään ja kaltaisiaan kuvaillut.

Ohikiitävä näky on sydäntä riipivä todistus siitä, että työtä on vielä paljon.

Lue otteita kirjan arvioista:

Ihasteltu ja inhottu kirja


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!