Näkökulmat

Tanssiksi pistää

Pia Laine pohtii puhekuplassaan hyviä hiv-uutisia.

Tunnustusten aika: tätä lehteä tehtäessä olen nolannut itseni ja kiusannut työkavereitani. Aina välillä on nimittäin pitänyt ottaa pieni tanssi- ja vihellyspyrähdys. Sellaista työpisteen ääressä keikuttelua ja hoilotusta, jolle altistuminen saisi kaikki maailman teinit kuolemaan häpeästä.

Mutta minkäs sille voi, kun on kivaa.

Normikuukausina esittävä taiteeni keskittyy enemmän tuohtuneeseen puhinaan, tuhahteluun ja ajoittaiseen marmatukseen. Maailman Kuvalehden aihepiiri tarjoilee yleensä paljon enemmän inspiraatiota juuri sen tyyppiseen repertuaariin.

Olen seurannut 1990-luvun lopulta lähtien hivin ja aidsin hoidon kehittymistä. Olen kirjoittanut välillä työksenikin hiviä käsitteleviä oppaita, tutustunut lukemattomiin tartunnan kanssa eläviin ihmisiin.

Tähän lehteen kirjoitin jutun hiv-positiivisista lapsista. Juuri se juttu sai aikaan suurimman osan riemunpyrähdyksistäni. Sillä hiviin liittyvät asiat ovat nyt niin valtavan paljon paremmalla tolalla kuin ne olivat toistakymmentä vuotta sitten.

Hiv-tartunta on yhä niin kantajalleen kuin tämän lähipiirille vakava paikka. Siihen liittyy yhä häpeää ja pelkoa. Turhaan. Nykyään tarpeeksi ajoissa havaittu hiv pysyy lääkkeillä hyvin kurissa, ja lääkkeitä on saatavilla myös monissa kehitysmaissa.

Takavuosina asuin ja työskentelin maissa, joissa hiv-tartunnat olivat yleisiä, mutta lääkkeet saavuttamattomissa. Muistan yhä toivottomuuden, joka silloin liittyi tartuntoihin. Se ahdisti, puristi, pisti vihaksi. Että miten elämä voi olla niin epäreilua.

Ymmärsin hyvin niitä, jotka eivät halunneet mennä hiv-testeihin. Kun lääkehoitoon ei ollut mahdollisuutta, tieto tartunnasta oli pitkittynyt kuolemantuomio.

Mutta nyt asiat ovat niin paljon paremmin, että on kevyt hengittää ja pakko välillä ottaa pari tanssiaskelta. Jos hiv-tartunta diagnosoidaan tarpeeksi varhaisessa vaiheessa, ei hiv enää juurikaan lyhennä elinajanodotetta.

Thaimaalaisessa hiv-positiivisten lasten kylässä päällimmäisenä ovat samat huolet kuin muuallakin: mitenköhän nuo pärjäävät elämässä? Onko varaa lähettää lahjakkaimmat yliopistoon, löytyykö kaikille töitä?

Tekisi mieli ottaa megafoni ja mennä katolle kailottamaan: hei, täällä on hyviä uutisia! Huhuu? Kuuleehan kaikki?

Katso kuvareportaasi thaimaalaisen hoitokodin hiv-lapsista:

Kotikylä

Tilaa Maailman Kuvalehti