Artikkelikuva
12 kilometriä pitkää aikaa valvotaan vartiotorneista sekä aidassa olevien videokameroiden ja liiketunnistimien avulla. Taustalla Marokon puolella sijaitseva Gurugu-vuori.

Aita ei pystäytä unelmaa

Espanjan Melillaan pyrkii Marokosta tuhansia paperittomia siirtolaisia vuosittain. Aita ei heitä pysäytä – ei liioin poliisien käyttämä väkivalta. Toimittajia ei rajalle haluta.

”Poliisi hakkaa jalkamme, jottemme pääsisi ylittämään muuria. He lyövät katsomatta silmiin, kunnes menetämme tajuntamme. Jos on onnea ja rahaa, poliisin pystyy joskus lahjomaan. Nyt ei ollut kumpaakaan.”

Sierraleonelainen John, 16 ja Norsunluurannikolta kotoisin oleva Ali, 27, makaavat Hassanin sairaalassa Marokon rajakaupungissa Nadorissa.  Monien muiden paperittomien siirtolaisten tapaan miehet ovat saaneet pääosin alaraajoihin kohdistuneet vammansa Gurugu-vuoren siirtolaisleirissä. Leiri sijaitsee Nadorin ja Espanjalle kuuluvan Melillan välisen raja-aidan lähellä.

Melillasta ei turhaan puhuta porttina Eurooppaan. Nadorin Gurugu-vuori toimii kotina tuhansille afrikkalaissiirtolaisille, joiden tavoitteena on päästä Melillan puolelle. Sitä varten on ylitettävä kaksitoista kilometriä pitkä ja kuusi metriä korkea raja-aita.
Aita rakennettiin vuonna 1998 hillitsemään afrikkalaisten siirtolaisten virtaa Eurooppaan. Aidan rakentaminen ei kuitenkaan pysäyttänyt tulijoita. Sen läpi on tullut tuhansia paperittomia siirtolaisia.

Viime heinäkuussa aidan yritti läpäistä neljäsataa ihmistä. Arviolta sata heistä onnistui.

Eurooppa tarkoittaa unelmaa elämästä ilman väkivaltaa ja köyhyyttä. Unelman tavoittamiseksi  Marokon ja Melillan välinen raja-aita on yhä houkuttelevan matala.

Psykologista sodankäyntiä

Marokon ja Espanjan viranomaiset tietävät, ettei raja-aita pysäytä siirtolaistulvaa, ainoastaan hidastaa sitä. Rajavalvontaa on lisätty viime aikoina: aitaa valvotaan liiketunnistimilla, videokameroilla, maalta käsin vartiotorneista ja ilmasta helikoptereilla. Valvonta ei kuitenkaan ole ainoa keino, jolla loikkarit pyritään saamaan kuriin.

”Viiden aikaan aamulla poliisit tulivat leiriin sireenit vinkuen, jotta emme saisi nukkua. He myös polttivat omaisuuttamme ja telttojamme Marokon puolella. Melillan poliisi vinguttaa sireenejä palauttaessaan loikkareita väkivalloin takaisin Marokkoon. Näin ulkopuoliset eivät kuule huutoja”, malilainen nuorukainen kertoo vastaanottokeskuksen pihalla Melillassa.

Lain mukaan Espanjan puolelle päässeen loikkarin palauttaminen takaisin Marokkoon on kiellettyä. Siirtolaiset tulee ohjata vastaanottokeskukseen odottamaan oleskelulupapäätöstä. Jotain tulijoiden määrästä kertoo, että Melillan vastaanottokeskuksessa asuu lähes 700 oleskelulupaa odottavaa siirtolaista. Vastaanottokeskuksen kapasiteetti on 470 henkilöä. Huolensa vastaanottokeskuksen ylikapasiteetista on ilmaissut esimerkiksi Espanjan oikeusasiamies Soledad Becerril. 

Becerril kommentoi jo viime  helmikuussa Europapressille, etteivät yöpymistilat täytä minimivaatimuksia.

”Vaikka siirtolaisten keskimääräinen oleskeluaika on lyhentynyt, joutuvat he silti olemaan keskuksissa liian pitkään. Etenkään perheille vastaanottokeskusten olosuhteet eivät sovi”, Becerril sanoo.

Ei ihmisoikeustarkkailijoita

Ihmisoikeusjärjestöjen mukaan laittomat palautukset ovat rajalla arkipäivää.

”Laittomia palautuksia tehdään viikoittain. Kukaan ei puutu niihin. Rajalla ei ole koskaan ollut virallisia ihmisoikeustarkkailijoita”, kertoo Melillassa toimivan Prodein-ihmisoikeusjärjestön johtaja Jose Palazón.

Prodein auttaa paperittomia siirtolaisia ja raportoi ihmisoikeusloukkauksista.

Palazonin mukaan loikkareita työnnetään aidassa olevista vihreistä ovista takaisin Marokon puolelle. Palautuksia on tehty ihmisoikeusjärjestöjen mukaan myös vesiteitse. Moni yrittää kumiveneellä Melillan puolelle. Sieltä matka jatkuu usein Espanjan mantereelle hengenvaarallisella merimatkalla.

Pálazon asui Melillassa jo ennen aidan rakentamista. Hän tuntee hyvin myös vuoden 2005 tapahtumat. Tuolloin aidan läpi yritti tulla 700 ihmistä. 

”Marokko kyyditsi useita aidan yli yrittäneitä siirtolaisia Saharan autiomaahan. Heidät jätettiin sinne oman onnensa nojaan. Marokon poliisi myös ampui ihmisiä. Vaikka asiasta uutisoitiin laajasti ja Amnestykin yritti puuttua asiaan, syyllisiä ei koskaan rangaistu.”

Pidätykset arkipäivää

Hassanin sairaalan edustalla nuori mies nojaa kainalosauvaan. Hän on Johnin ja Alin tapaan joutunut poliisin hyökkäyksen kohteeksi Gurugu-vuorella.  Malista kotoisin oleva Mohammed on odottanut sairaalan edessä aamusta lähtien lääkkeitään. Marokkolainen hyväntekeväisyysjärjestö on luvannut kustantaa ne hänelle. Miehen jalka on paketissa, päässä ja silmäkulmassa on ruhjeita.

”Poliisi tuli leiriimme ja pieksi meidät. Ei tämä ole ensimmäinen kerta”, Mohammed kertaa ja lainaa puhelinta vapaaehtoistyöntekijä Adil Akidilta, joka on tullut tuomaan lääkkeitä. 

Adil Akid on entinen historian opettaja. Hän menetti työnsä järjestettyään useita mielenosoituksia ihmisoikeusloukkauksia ja Marokon poliisin toimia vastaan. Mies on ollut pidätettynä kymmenisen kertaa. Suurin osa pidätyksistä on tapahtunut, kun Akid on auttanut toimittajia ja toiminut heidän tulkkinaan.

Jutuntekopäivä ei ole poikkeus. Kävellessämme Gurugu-vuorelle siviilipoliisi pysäyttää meidät ja takavarikoi kamerani ja passini. Akid on jo aiemmin varoittanut minua mahdollisesta pidätyksestä. Hänen mukaansa poliisi ei halua toimittajien haastattelevan pakolaisia Gurugu-vuoren leirin edellispäivän väkivaltaisuuksien vuoksi.

Yritän tiedustella syytä pidätykselle, mutta poliisi ei vastaa kysymykseen.  Poliisiasemalla onnistun vakuuttamaan poliisille olevani turisti. Pääsemme lähtemään kolme tuntia kestäneiden kuulustelujen jälkeen.

Sensuuri rajalla

Akidin mukaan meillä kävi tuuri. Usein kamerat ja muistikortit jäävät poliisiasemalle. Myös yli vuorokauden kestävät perusteettomat pidätykset ovat yleisiä.

”Poliisi ei tarvitse käytännössä mitään syytä pidätykselle. Heille tärkeintä on suojella omaa toimintaansa ja estää tietojen vuoto julkisuuteen.”

Kolme päivää lähtöni jälkeen rajalla pidätetään kolme espanjalaistoimittajaa. Toimittajien kamerat ja muut työvälineet takavarikoidaan eikä niitä palauteta.

Myös Espanjan median on syytetty vaikenevan raja-alueen tapahtumista. Etenkin valtiollisille televisiokanaville asia on arka.

”On ironista, että olen Melillan kirjeenvaihtaja valtiollisella kanavalla ja minulle maksetaan siitä. Mutta esimerkiksi poliisin väkivaltaa rajalla käsitteleviä juttujani ei julkaista”, kertoo Melillassa työskentelevä nimettömänä pysyttelevä toimittaja.

Toimittajan mukaan televisiokanavan linja on muuttunut radikaalisti oikeistohallituksen valtaannousun jälkeen.

”Siirtolaiskysymys on heille todella epämieluisa. Osittain talouskriisin vuoksi hallitus on entisestään tiukentanut kantaansa paperittomia siirtolaisia kohtaan. Se näkyy rajalla. Näkemäni perusteella täällä noudatetaan enemmän viidakon kuin Espanjan lakeja. Pidän erittäin huolestuttavana, että vapaata tiedonvälitystä rajoitetaan demokraattisessa maassa.”

Tilaa Maailman Kuvalehti