Fikret Bacic (vas.) menetti kesällä 1992 vaimonsa, 16-vuotiaan poikansa ja 9-vuotiaan tyttärensä. Hän toivoo löytävänsä heidät Tomaçican joukkohaudasta.

Tomasican toivo

Syyskuun alussa Bosnian luoteisosassa paljastui maan suurin joukkohauta. Satojen kadonneiden omaisille hauta merkitsee toivoa rakkaimpien löytymisestä.

Teksti: Taina TervonenKuva: Zabou Carriere

PitkätEurooppaKaakkois-EurooppaBosnia ja Hertsegovina

Melu on korviahuumaava. Kaivurien jylinä, tummanruskeaa multaa siirtävien kauhojen jatkuva jyske ja pauke taukoaa vain tupakka- ja lounastauon ajan. Kuukausi sitten tässä oli pienten pensaiden ja keskenkasvuisten puiden peittämä mäennyppylä. Kuukauden ajan kaksi kaivuria on siirtänyt maata sivuun, muutaman metrin kerrallaan.

Nyt mäennyppylän tilalla, multavallien keskellä on valtava kuoppa. Sen pohjalla pieni kaivinkone raivaa lisää tilaa, kauhan verran kellertävää savea kerrallaan, aina vain syvemmälle. Ympärillä häärää valkoisiin suojahaalareihin pukeutuneita ihmisiä, lapiot ja kuokat kädessä. Pukujen selässä lukee ICMP, International Commission for Missing Persons eli Kadonneiden kansainvälinen komissio.

Kuoppa on Bosnian sodan aikainen joukkohauta. Kesällä 1992 tänne Tomasicaan kylän liepeille, vanhan rautakaivoksen maille tuotiin satoja ruumiita, etnisen puhdistuksen boniakki- ja kroaattiuhreja. Ensin ruumiit lastattiin kuorma-autoihin, jotka ajoivat paikan päälle, peruuttivat kuopan reunalle ja kippasivat lastinsa saviseen maahan kaivettuun kuoppaan, kunnes se oli täysi. Sitten kuoppa täytettiin tummanruskealla mullalla, ja seuraava kaivettiin viereen.

Kuorma-autot kulkivat tänne koko kesän ajan, toukokuusta heinäkuuhun. Kukaan ei tiedä tarkkaan, kuinka monta ihmistä saviseen maahan tuona kesänä peitettiin.

”Tähän mennessä olemme nostaneet haudasta 94 kokonaista ruumiista ja 50 ruumiin osaa”, kertoo syyttäjänviraston edustaja Eldar Jahic, joka johtaa tutkintaa paikan päällä. On perjantai, lokakuun yhdestoista. Jahic on viettänyt haudalla kuukauden päivät ja kirjannut jokaisen löydetyn ruumiin, ruumiin osan ja esineen isoon kovakantiseen kirjaan, jota hän kantaa mukanaan.

”Työ on vielä kesken. Löydämme jatkuvasti maasta uusia kohtia, joista paljastuu ruumiskasoja”, Jahic huokaa. Viikon urakka haudalla, syksyn koleassa tuulessa näkyy hänen väsyneissä kasvoissaan. Mies ei tiedä, kuinka monta viikkoa hänellä on vielä edessään. Kotiin hän pääsee vain viikonloppuisin.

Jokaista etsii joku

Se, että Eldar Jahic ylipäänsä on täällä johtamassa tutkintaa, on yhden miehen ansiota. Ilman häntä joukkohautaa ei ehkä olisi koskaan löytynyt.

Kesän loppupuolella sotarikostutkinnassa kertaalleen kuulusteltu mies tuli poliisin puheille ja kertoi Tomasicasta, haudan tarkasta sijainnista ja kuorma-autojen lasteista.

Mies oli yksi kuorma-autojen kuljettajista, serbisotilas. Hänen mukaansa Tomasicaan tuotiin kesällä 1992 tuhatkunta ruumista. Jokainen heistä on jonkun veli, isä, vaimo tai lapsi. Jokainen heistä on joku tällä seudulla edelleen kadoksissa olevista 1200 ihmisestä. Jokaista heistä etsii joku.

Siksi hauta on ennen kaikkea toivon symboli.

”Miehelläni oli sininen paita, kun näin hänet viimeksi. Etsin sinistä paitaa.” ­Mirsada Hopovac seisoo haudan reunalla, silmät hakevat tuttuja vaatekappaleita sieltä, missä tutkijat kaivavat juuri nyt. Vaikka kellertävän saven keskeltä on vaikea erottaa mitään, vaikka sinisiä paitoja olisi sata, niin eihän sitä voi tietää. On tartuttava johonkin konkreettiseen. Paitaan, joka rakkaimmalla oli päällään silloin, kaksikymmentäyksi vuotta sitten.

”Hän oli 35-vuotias. Meillä oli kolme lasta. Vanhin, 13-vuotias poika, vietiin miehen kanssa Keratermin leirille. Nuorempi poika ja tytär saivat jäädä minun luokseni.”

Keraterm oli yksi alueen kolmesta keskitysleiristä. Siellä isä ja poika erotettiin toisistaan. Mutta nyt he ehkä löytävät toisensa uudelleen.

”Poika asuu Ranskassa, mutta kun hän kuuli joukkohaudasta, hän päätti tulla. Hän saapui eilen illalla.”

Hopovac katsoo valtavaa kuoppaa. ”En ole koskaan käynyt tällaisessa paikassa. En odottanut tämän näyttävän tältä. Jotenkin olo on parempi, nyt kun tulin. Ehkä se johtuu toivosta. Siitä se varmaan johtuu. Nyt on toivoa.”

Rikoksen jäljet yritettiin peittää

Toivolla on valtava voima.

Siksi tutkijat ovat hyvin varovaisia puhuessaan kesken olevasta tutkinnasta. Mikään ei ole niin hirvittävää kuin antaa perheille väärää toivoa läheisen löytymisestä. Siksi uhrien henkilöllisyydestä ei sanota mitään ennen kuin DNA-testit on tehty – ei edes silloin, kun haudasta nostetun ruumiin taskusta löytyy henkilöllisyyspapereita. Se ei vielä tarkoita, että papereiden henkilöllisyys kuuluisi niiden kantajalle.

Tutkijat varovat myös siksi, että hauta on jo kertaalleen avattu. Vuonna 1993, vain vuosi haudan täyttämisen jälkeen, serbisotilaat avasivat sen uudelleen ja kuljettivat osan ruumiista kolmenkymmenen kilometrin päähän. Jakarina Kosan joukkohaudasta vuonna 2003 löytyneiden ruumiiden avulla pystyttiin tunnistamaan yli kolmesataa kadonnutta. Samana vuonna tutkijat etsivät myös Tomasican suunnalta. Oli huhuja, että Jakarina Kosan ruumiit olisi tuotu sieltä. Tuolloin Tomasicasta löytyi parikymmentä ruumista, ei enempää.

Etsinnät lopetettiin muutaman metrin päähän nykyisestä kuopasta. Silloin kukaan etsijöistä ei vielä tiennyt, että haudan ryöstön yhteydessä sen päälle oli kuljetettu tonnikaupalla lisämaata, sitä tummanruskeaa multaa, jota kaivurit nyt raivaavat pois tieltä.

”Hauta ryöstettiin ja ruumiit siirrettiin heinäkuussa 1993, heti Haagin kansainvälisen tuomioistuimen perustamisen jälkeen”, muistuttaa Mujo Begic Bosnian kadonneista vastaavasta instituutista. ”Se oli tietoinen pyrkimys peittää rikoksen jäljet.”

Kukaan ei tiedä, miksei kaikkia ruumiita siirretty. Ehkä kukaan ei enää niin tarkkaan muistanut, mistä kohtaa olisi pitänyt kaivaa. Ehkä kukaan ei jaksanut laskea ruumiita. Ehkä se oli vain liian likaista ja työlästä puuhaa.

Pistävä kuoleman haju

Maatuvien ruumiiden haju tarttuu iholle, myös nyt kaksikymmentäyksi vuotta myöhemmin. Savinen maa on hidastanut hajoamisprosessia, joka alkaa vasta kosketuksissa ulkoilman kanssa. Siksi alueella leijailee pistävä kuoleman haju.

”Suurin osa ruumiista on kokonaisia, mikä helpottaa meidän työtämme”, kertoo oikeustieteellinen arkeologi Esma Alicehajic. Hän johtaa kaivauksien teknistä puolta ja ICMP:n tiimiä. Myös hän on ollut paikalla yli kuukauden, joka päivä aamuyhdeksästä kello neljään. Savi on tarttunut paksuiksi paakuiksi kumisaappaiden pohjiin, ponnarille kietaistut hiukset sinisen lippiksen alla ovat hien kostuttamat. Työ on fyysistä, välillä tarvitaan hartiavoimia, jotta ruumiit saa irrotettua toisistaan.

Sitä mukaa kun kaivurit siirtävät multaa kauemmas, Alicehajic tarkkailee keskittyneesti maata, etsien siitä merkkejä kahdenkymmenenyhden vuoden takaa.

”Kaikki kuopat on täytetty samalla tummemmalla maalla. Ne erottuvat värin ja kaivurin kauhan sännöllisen muodon jättämän jäljen takia savisesta maasta.”

Päivä päivältä kuoppa laajenee, kaivinkone siirtyy muutaman metrin kauemmas Alicehajicin osoittamaan paikkaan ja aloittaa kaivamisen uudesta kohdasta.

Fikret Bacic seuraa haudan reunalla. Hän on nähnyt työn etenemisen kuukauden ajan. Hän tulee aina kun pääsee, joskus joka toinen päivä. Päästäkseen paikalle hän pyytää paikan autosta, joka tuo tutkijatiimille lounasta.

Fikret Bacic on odottanut kaksikymmentäyksi vuotta. Nyt odotus on ehkä loppumassa.

”Tuolla haudassa on vaimoni, 16-vuotias poikani ja 6-vuotias tyttäreni. Niin ainakin toivon. Jokaisen löydetyn joukkohaudan kohdalla olen toivonut.”

Odotus on ollut niin pitkä, niin pitkä. Siksi toivoon sekoittuu kiitollisuutta.

”Haluan kiittää sitä henkilöä, joka kertoi tästä haudasta. Vaikka hän on ollut osallisena näihin rikoksiin, hänen ansiostaan löydän ehkä perheeni. Minulla on varaa olla kiitollinen.”


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!