Kurbanova tietää kuuluvansa pioneereihin, sillä vammaisten naisjärjestön vapaaehtoisena hän on nähnyt paljon vammaisia naisia, jotka eivät uskaltaudu lainkaan ulos.

”Suomessa sain maistaa vapautta”

Kirgisialainen Sitora Kurbanova korostaa, että vammaisia ei saisi ylisuojella.

Teksti: Heini SarasteKuva: Charlotta Boucht

PitkätIhmisoikeudetVammaisuus

Kirgisialainen Sitora Kurbanova sairastui polioon vauvana. Pienen tytön kolme ensimmäistä vuotta kuluivat niin, että vain silmät liikkuivat.

Sitkeät opettajavanhemmat halusivat pitää lapsensa kotona. Varhaisen laitostamisen perinne on Kirgisiassa Neuvostoliiton jäljiltä vahva.

Vähitellen Sitoran liikuntakyky palasi osittain, ja seitsenvuotiaana hän sai ensimmäisen pyörätuolinsa. Ensin tyttö meni tavalliseen kouluun, mutta koska koulussa oli paljon portaita, hän sai myöhemmin kotiopettajan.

Entisen Neuvostoliiton alueella vammaisten opiskelu on ratkaistu kotiopettajien turvin. Opettajat eivät kuitenkaan tee kotikäyntejä kuin muutamana päivänä viikossa.

”Isäni ja äitini halusivat kouluttaa minut. Myös itse halusin oppia. Päätin kahdeksanvuotiaana lähteä opiskelemaan toiselle puolelle maata. Se oli hyvä ratkaisu.”

Nyt Sitoralla on kotikaupungissaan Kanibadamissa pieni yritys, jossa hän suunnittelee vaatteita ja ompelee niitä. Alaisia on kolme, joista yksi on vammaton.

Kurbanova tietää kuuluvansa pioneereihin, sillä vammaisten naisjärjestön vapaaehtoisena hän on nähnyt paljon vammaisia naisia, jotka eivät uskaltaudu lainkaan ulos.

He häpeävät tai heitä hävetään. Ylisuojelu on kuitenkin Kurbanovan mielestä kaikkein turmiollisinta. Se lamaannuttaa aivan samoin kuin häpeä. Näyttää siltä, että vanhemmat eivät tahdo päästää irti vammaisesta lapsesta. He pelkäävät, että häntä kiusataan tai että hänelle nauretaan. Myös koko perheen leimaaminen on yleistä. Siksi moni vammainen nainen ei osaa lukea tai kirjoittaa.

”Kotikaupungissani on 43 vammaisen naisen vertaistukiryhmä. Yksi naisista on sielultaan runoilija, mutta ei ole koskaan saanut mahdollisuutta oppia lukemaan.”

Nyt Sitora on tullut Kepan vaihto-ohjelman Etvon kautta Suomeen oppimaan itsenäistä elämää.

Mistä Suomessa nautit eniten, Sitora?

”Itsenäisyydestä! Ensimmäisen kerran elämässä tunsin olevani täysin vapaa”, hän vastaa ja väläyttää hymyn, joka hurmaa kenet tahansa.

Tulo Suomeen ei alkanut ilman kommelluksia. Ensimmäisenä päivänä Sitoran pyörätuoli hajosi keskellä Hakaniemeä. Toisena päivänä hän kaatui takaraivolleen marketissa – niin että oli käytävä lääkärissä.

Nainen tokeni pian. Nyt hän matkustaa julkisilla liikennevälineillä yksin, kelaa pyörätuoliaan pitkin Helsingin katuja, käyttää yksinkertaista englantiaan luovasti, käy shoppailemassa ja skypettää illalla perheensä kanssa.

Kun yritämme vammaisjärjestö Kynnyksessä saada Sitoran yksinäisiin iltoihin vaihtelua ja pyydämme häntä barokkiorkesterin konserttiin, hän ilmoittaa menevänsä ukrainalaisbändin keikalle.  

”En osannut sanaakaan englantia ennen viime joulukuuta. Sitten kävin Kynnyksen ja Suomen ulkoministeriön rahoittaman englannin alkeiskurssin.”

Virallisessa vaihto-ohjelma Etvon lopputapaamisessa hän kertoo kotimaastaan englanniksi.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!