Artikkelikuva
Suomalais-ecuadorilainen Tamia C órdova opiskeli ecuadorilaisessa ekokoulussa.

Ei opettajia, vaan kanssakulkijoita

Suomalais-ecuadorilainen perhe tutustui yhteisökouluun ekomaatilalla.

Yhteisökoulu ekomaatilalla! Siinäpä mahdollisuus keskittyä olennaiseen eli äiti-lapsi-suhteeseen ja hillon tekemiseen.

Voisin hyräillen tehdä savitöitä innokkaan lapsiryhmän ympäröimänä ja kehitellä uusia taidemuotoja kierrätysmateriaaleista. Saisin kiireisen konsulttielämän rauhoitettua. Myös seitsemänvuotiaan tyttären toive läsnä olevasta äidistä toteutuisi. Voisin olla niin onnellinen.

Näin ajattelin muuttaessamme ennalta määrittelemättömäksi ajaksi ecuadorilaisen maaseutukaupungin kupeeseen.

Ensimmäisessä viikoittaisessa vanhempien ryhmän kokouksessa selvisi, ettei koulua saanut sanoa kouluksi, vaan keskukseksi. Oppilaita ei kutsuttu oppilaiksi, vaan lapsiksi.

Opettajat olivat kanssakulkijoita. En saanut ryhtyä taideopettajaksi. Jos käyttäytyisin hyvin, saisin kunnian olla kanssakulkija.

Ryhdyin innokkaaksi kanssakulkijaksi. Olin ainoa ulkomaalainen – ja tyttäreni ainoa kahden kulttuurin lapsi.

Pienessä ryhmässä vaikea olla erilainen

Koulussa ei ollut oppitunteja. Oppimisen filosofia perustui Pestalozzi-mallille. Sen mukaan lapset ohjautuvat mielenkiintonsa mukaan kokeilemaan eri toimintoja inspiroivissa tiloissa, ulkona ja sisällä. Lapset myös toteuttivat itse keksimiään pitkäkestoisia projekteja.

Matematiikkaa opeteltiin hakemalla porkkanoita kasvimaalta, punnitsemalla ne, ja laskemalla kuinka monta grammaa porkkanoita tarvitaan yhtä mehulasillista kohden. Kirjoittamista harjoiteltiin pitämällä viikoittaisessa kokouksessa pöytäkirjaa. Ryhmätyöskentelyä treenattiin lautapeleissä ja trampoliinin hyppelyssä.

Mitä opimme vuodesta yhteisökoulussa? Opimme, että erilaisuus on aina haaste – joka ikiselle.  Että pienessä ryhmässä on vaikeampi olla erilainen kuin suuressa joukossa. 

Ekotilan lapset pitivät kovaäänisyyttäni ja ilmeikkyyttäni pelottavana. Muut vanhemmat puhuivat pehmeästi ja ilmeettömästi. Opin siis sanomaan kauniilla äänellä: “Olen savipajassa seuraavan tunnin ja voin opettaa makkaratekniikkaa kiinnostuneille”.

Tytärtäni taas pyydettiin osallistumaan aktiivisemmin lasten kokouksissa. Hän oli kuulemma liian estynyt, eikä siksi saanut ääntään kuuluville. Tyttäreni valitti, että toiset lapset määräilevät ja olettavat hänen tuntevan kaikki jo vuosia sitten keksityt säännöt. Keskustelu erilaisista näkökulmista loi jännitteitä vanhempien ja lasten ryhmässä.

Marsuja ja keijukaisia

Olemme palanneet Suomeen. Puoliksi ecuadorilainen tyttäreni on nyt yhdeksänvuotias ja muistaa vuoden takaisesta yhteisöstä ulkoleikit pihalla ja puutarhoissa, erityisesti kymmenen tikkua laudalla -leikin.

Niin ikään hän muistaa visiitin marsulaan. Marsut ovat söpöjä ja niitä kasvatetaan marsuloissa ecuadorilaisten juhlaruoaksi.

Muistiin ovat jääneet myös kärpäset, joita maatilalla oli paljon, varsinkin eläinten ja kuivakäymälöiden läheisyydessä.

Tyttäreni muistoissa jotkut lasten keksimät säännöt ja määräily oli epäreilua. Hänelle oli vaikeaa olla porukassa uusi ja erilainen.

Ihanaa olivat kaikki omat vapaavalintaiset projektit: keijukaistutkielma, arktiset pöllöt -esitys ja Kreikan jumalat.

Tilaa Maailman Kuvalehti