Artikkelikuva
Oppilaat esittelevät Jaakko Männikölle valmistamaansa punaista koulupukua.

Slummin rakennusmies

Jaakko Männikkö rakentaa kehitysvammaisille koulua keskelle Nairobin slummia.

Pakettiautoista tuunatut pikkubussit matatut käyttäytyvät kuin lauma vauhkoontuneita teinejä. Ne yrittävät koko ajan etuilla. Yhtäkkiä viisi matatua saartaa moottoripyörän. Kolhaisu jää vain muutamasta sentistä kiinni.

Moottoripyörää Kenian pääkaupungin Nairobin liikenteessä ajava Jaakko Männikkö kiroilee. Ärräpäät saavat aikaan kotoisan olon keskellä pölyistä liikennesekamelskaa. Autonsa Männikkö myi huomattuaan, että moottoripyörällä pystyy luovimaan läpi pahimpien ruuhkien.

Männikkö on asunut Nairobissa jo vuosia. Taannoisella visiitillä suomalaisen kaverin luokse hän ihastui paikalliseen naiseen ja jäi Keniaan.

Olemme matkalla Männikön työmaalle Mathareen, yhteen Nairobin isoimmista slummeista. Virallisesti siellä asuu 140 000 ihmistä, todellisuudessa vähintään puoli miljoonaa. Arviolta puolet Nairobin yli kolmesta miljoonasta asukkaasta asuu slummeissa.

Matharen raja on merkitty suurella kyltillä. Yllättäen tien pinta on sileä ja uusi: edessä häämöttää armeijan lentotukikohta.

Ohitamme tukikohdan ja ajamme syvemmälle slummiin. Silmissä vilisevät rakennukset muuttuvat peltilevyistä ja jätteistä kyhätyiksi hökkeleiksi. Tummanvihreä Royal Enfield -moottoripyörä vie nopeasti määränpäähän, tilavaan, paksun muurin ympäröimään pihaan.

Muurit luovat vaikutelman, että täällä on jotakin arvokasta.

Pitkässä yksikerroksisessa rakennuksessa sijaitsevat Matharen kehitysvammaisten koulun luokkahuoneet. Rakennuksen vasemmalla puolella ovat rehtorin kanslia ja muut hallintotilat. Pihan toisella puolella kohoavat uuden rakennuksen kiviharkoista rakennetut seinät.

Ne ovat Männikön aikaansaannos.

Uuteen rakennukseen tulevat muun muassa teknisen työn, kotitalouden ja puutöiden luokat. Edellinen rakennus oli pieni puinen vaja, jossa oli ampiaispesiä ja rottia.

Oppilaista osa yhteisöä

Koulun rehtori Phanice Nabwanan kertoo, että asenteet kehitysvammaisia kohtaan ovat muuttuneet paljon.

Kymmenen vuotta sitten koulussa oli oppilaita alle 40, nyt yli 150. Kasvu kertoo ennen kaikkea siitä, että lasten vanhemmat ovat alkaneet arvostaa koulutusta. Koulunkäynti maksaa, mutta kaikkein köyhimmät saavat avustusta valtiolta.

Männikkö tunnetaan näissä luokkahuoneissa hyvin. Iloisesti hymyilevä oppilas tulee kysymään häneltä kuulumisia. Toinen esittelee tekemäänsä korua. Männikkö paiskaa kättä ja jutustelee.

Vuosi sitten koulussa tehtiin suuri muutos. Aiemmin oppilaat saattoivat käydä koulua vuosikausia. Nyt heidät yritetään saada valmistumaan.

”Haluamme, että oppilaat menevät töihin ja pääsevät osaksi yhteisöä”, Nabwanan sanoo.

Koulu auttaa oppilaita työpaikan ja työvälineiden hankkimisessa.

Luokkahuoneet ovat karuja, mutta niissä on kaikki tarvittava, kuten pulpetit ja liitutaulut. Koulussa tehdään myös paljon käsitöitä. Taide-esineet, huonekalut, vaatteet ja korut menevät myyntiin.

Uusi rakennus on tärkeä koulun toiminnan jatkamisen kannalta. Yhdestä huoneesta tehdään tuotteiden myynti- ja esittelytila. Myynnistä saatavat rahat käytetään koulun pyörittämiseen.

Pomo ei saa möykätä

Seuraavaksi työmiehet alkavat rakentaa uuden rakennuksen kattoa, Männikkö kertoo. Hänen mukaansa kenialaiset työmiehet eroavat suomalaisista muutamassa asiassa.

”Jos annat vasaran tai taltan käteen, he osaavat tehdä niillä mitä vaan. Mutta koneita he eivät osaa käyttää.”

Pomolla pitää olla löysä asenne.

”Jos möykkään, työmiehet eivät tule seuraavana päivänä töihin.”

Rakennuksen erikoisuus on keskellä lattiaa oleva toista metriä syvä allas, jonka Männikkö on suunnitellut. Altaaseen kerätään sadevesi, joka nostetaan lähistölle nousevaan vesitorniin. Siten sadekauden vesimassat saadaan hyödylliseen käyttöön.

Sadekausi on näillä leveysasteilla rakentajan pahin vihollinen. Vesi tekee kuoppia ja repii perustuksia. Siksi Männikkö päätti kaivaa perustukset paljon aiottua syvemmälle maahan. Kaivaminen viivästytti projektia, joka on edennyt muutenkin harmillisen hitaasti.

Männikkö vieraili koulussa vuosia sitten ystävänsä kanssa. Hän työskenteli tuolloin Nairobissa toisen hankkeen rakennusmestarina. Männikkö vaikuttui koulun opettajien tekemästä työstä, ja halusi auttaa heitä.

Uuden rakennuksen suunnittelu aloitettiin neljä vuotta sitten, mutta rakentaminen alkoi vasta viime kesänä. Männikkö kertoo, että rakennusprojekti on hänelle osittain hyväntekeväisyyttä ja osittain työtä, josta saa vaatimatonta palkkaa. Tänä vuonna kaiken pitäisi olla valmista.

Lentäviä vessoja ja halpaa heroiinia

Lähdemme Männikön kanssa tutkimaan koulun ympäristöä. Muurin ulkopuolella kenkä uppoaa syvälle kadun pintaan, joka on osittain tietä ja osittain jätemaata. Haju on kuvottava. Täältä puuttuvat viemärit.

Vierailin aiemmin toisessa slummissa, Mukurussa, paikallisen sosiaalityöntekijän David Njerun kanssa. Njerun mielestä käymälöiden rakentaminen olisi yksi parhaista keinoista parantaa slummien olosuhteita.

Mukurussa oli juuri avattu uusi, pääosin suomalaisrahoitteinen julkinen käymälä. Njeru osoitti läheisen talon kattoa, joka oli vääränään ulosteella täytettyjä muovipusseja. Njerun mukaan nämä ”lentävät vessat” ovat yleisiä kaikkialla, missä käymälöitä ei ole.

Täällä Matharessa tilanne näyttää vielä huonommalta. Talsimme Männikön kanssa katuja, kunnes saavumme paikallisen biokäymälän luokse. Se on kookas vajamainen rakennus, jossa on erikseen tilat naisille, miehille ja lapsille.

Meitä tervehtii kaksi reipasta nuorta miestä, jotka haaveilevat urasta jalkapalloilijana ja näyttelijänä. He kuuluvat nuorisojärjestöön, jonka vastuulla on käymälän ylläpitäminen.

Pojat perivät käyttäjiltä pientä maksua ja huolehtivat turvallisuudesta, mutta heidän läsnäolollaan on toinenkin merkitys.

”Työ pitää nuoret poissa rikoksista”, sanoo Joshua Kimemia.

Kimemia on Matharessa asuva opas, joka vaikuttaa tuntevan kaikki lähikortteleiden ihmiset. Hän toimii linkkinä paikallisväestön ja ulkomaailman välillä.

Kimemia on huolissaan siitä, että aivan liian monet nuoret pojat ajautuvat huumebisnekseen.

”Lapset ajautuvat päihteisiin jo 4–5 vuotiaina. He nuuhkivat tinneriä ja liimaa pysyäkseen öisin lämpimänä”, Kimemia sanoo.

Läheisen tien laidalla istuu tokkuraisia, sekavan oloisia lapsia. Myös raskas työ romumetallin kerääjänä, ikätovereilta saadut huonot vaikutteet ja nälkä ajavat käyttämään päihteitä.

Matharen sisällä on kokonainen kaupunginosa, joka elää huumebisneksestä. Aluetta kutsutaan Nigeriaksi. Nimi tulee siitä, että Nigeriasta salakuljetetaan Nairobiin valtavat määrät halpaa heroiinia.

Yrittäjyydellä eroon kurjuudesta

Jatkamme matkaa.

”Mitä kuuluu, mitä kuuluu?” joukko lapsia hokee kuorossa. Männikkö vastaa: ”Hyvää!”

Matharessa on hätkähdyttävää nähdä, kuinka paljon joka puolella on pieniä yrityksiä. On baareja, partureita ja hotelleja. Ne toimivat pienoiskoossa hyvin vaatimattomissa puitteissa.

Joshua Kimemian mukaan yrittäjyyden tukeminen on ratkaisu alueen ongelmiin. Yritystoiminnan avulla ihmiset voivat itse nostaa itsensä pois kurjuudesta. Hän harmittelee sitä, että virkamiehet ja avustusjärjestöt tulevat harvoin paikan päälle kysymään, mitä alueen ihmiset oikeasti haluavat.

Jaakko Männikkö käy slummissa jatkuvasti. Hänellä on selkeä käsitys siitä, mitä pitää tehdä.

”Tänne tarvitaan lisää bisnestä. Tässä maassa on niin paljon mahdollisuuksia.”

Hän on suunnitellut siirtyvänsä rakentamisesta paloturvallisuusalalle.

Tilaa Maailman Kuvalehti