Artikkelikuva
Naima Mohamud (vas.) ja Nura Farah ovat kaksi hyvin erilaista taiteilijaa

Individualistit

Taiteilijan työ on luoda jotain ainutkertaista ja yksilöllistä. Mutta jos taiteilija kuuluu vähemmistöön, hän edustaa ryhmäänsä, halusi tai ei.

Miten integraatiosi suomalaiseen yhteiskuntaan on onnistunut, kysyi eräs toimittaja ohjaaja Naima Mohamudilta.

”Se oli outo kysymys. Muutin Suomeen kaksivuotiaana, ei sen ikäisenä ’integroiduta’”, sanoo Mohamud, 26.

Mohamudin lyhytelokuva Fatima voitti viime marraskuussa sarjansa ykköspalkinnon maailman suurimmalla lastenelokuvafestivaalilla Chicagossa. Lapset valitsivat elokuvan tuhannen muun joukosta.

Istumme Mohamudin ja esikoiskirjailija Nura Farahin, 34, kanssa kahvilassa Helsingin Itäkeskuksessa, jossa nyky-Suomen enemmistöt ja vähemmistöt parveilevat.

Farah muutti Suomeen 13-vuotiaana äitinsä ja sisarustensa kanssa. Isä jäi Somaliaan.

Farahilta toimittajat ovat kysyneet, mitä somaliyhteisö on mieltä hänen kirjastaan Aavikon tyttäret, kun se on niin feministinen.

”Somalit nähdään massana, joka tulee riehumaan oveni taakse. Vastasin, että eiköhän ne ole älykkäitä. Luotan yhteisööni, se kestää kritiikin.”

Mutta vaikka media yleensä raportoikin somaleista negatiivisin stereotypioin, on Farah itse poikkeus. Hän on häkeltynyt median kiinnostuksesta itseensä ja kirjaansa.

”Hienoa, että minusta ja Naimasta kirjoitetaan. Tuodaan esille se, että meitäkin on olemassa, jotka emme ole stereotyyppisiä somalinaisia, joilla on kymmenen lasta. No, Naima ei ehkä olisi ehtinyt tehdä niin monta lasta vielä…”

”Jos olisin aloittanut 14-vuotiaana…”, laskeskelee Mohamud.

”Hyvänen aika, olisin tullut pelastamaan sinut sellaisesta avioliitosta!” sanoo Farah, joka on jo tuntunut unohtaneen, että tapasi Mohamudin ensimmäistä kertaa juuri äsken.

Identiteetit

Määritelmät ovat hankalia. Aloitetaan Nura Farahista, joka sentään jotenkin suostuu ensimmäiseksi suomensomalialaiseksi kirjailijaksi. Aavikon tyttäret käsittelee Somalian historiaa ja kulttuuria. Kirjailijan tausta on siksikin relevantti.

”Yritän edustaa vähemmistöä hyvässä mielessä, mutta välttää kohua.”

Lapsena Farahia kiusattiin koulussa ja hän koki paljon rasismia. Mutta se kaikki on kaukana takanapäin. Nykyisin Evirassa laboranttina työskentelevä Farah ei koe olevansa maahanmuuttaja tai minkään muunkaan ryhmän edustaja.

” Töissä en koe kuuluvani vähemmistöön. Olen vaan se Nura, jolta kysytään, että meetkö leikkaamaan sitä hullunlehmäntautia. Olen työkaveri ja työsuojeluvaltuutettu.”

Farah on Mohamudia vain kahdeksan vuotta vanhempi, mutta kuuluu eri sukupolveen. Hän muistaa 1990-luvun rasistisen Suomen – ja lapsuuden Somalian.

”Olen miettinyt, miltä tuntuu Naiman ikäisistä naisista, jotka ovat tulleet Suomeen niin nuorina”, sanoo Farah ja kääntyy Mohamudin puoleen.

No, aloitetaan vaikka sillä, että Mohamud inhoaa etuliitteitä, viittasivatpa ne naiseuteen tai somalitaustaan.

”Yhtä hyvin voisin olla ensimmäinen joulukuussa syntynyt yhdeksänvarpainen ohjaaja.”

”Mitä me sitten sinusta ollaan?” kysyy Farah Mohamudilta vähän ymmällään. ”Oletko sinä vaan Naima?”

”Olen vain ohjaaja”, vastaa Mohamud ja jatkaa: ”Ja Nura on vain kirjailija, joka on alkujaan Somaliasta ja joka hyödyntää rikkaita kokemuksiaan teoksissaan aivan samalla tavoin kuin Margaret Atwood hyödyntää kanadalaisuuttaan. Ei se sen kummempaa ole.”

Mohamudia media ei leimannut etuliitteillä ennen erästä Ylen kulttuuriohjelmaa. Sitä ennen oli puhuttu vain suomalaisesta ohjaajasta, joka voitti lastenelokuvapalkinnon. Mohamud tweettasi ohjelmaan ja kertoi, mitä ajatteli somali-liitteestä.

”Hei, mä ymmärrän”

”Hey, Finland, tules tänne!”, kaverit huusivat, kun Naima Mohamud opiskeli elokuvaa neljä vuotta Lontoossa ja kesäkurssilla Los Angelesissa. 

Mutta ei hän silti oikein tunne oloaan täysin suomalaiseksi. Itse asiassa ennen käyntiään Somalimaassa vuonna 2008, Mohamud tunsi itsensä täysin somaliksi. Mutta siellä hän huomasi olevansa sittenkin vähän suomalainen.

”Siellä piikilteltiin siitä, miten kävelen ja puhun ja että huumorintajuni on aika erilainen. Tajusin, että okei, en ehkä sataprosenttisesti olekaan somali, mutta en ole täysin suomalainenkaan.”

Nykyisin Mohamud kokee itsensä maailmankansalaiseksi. Hän on kotonaan missä tahansa, rennosti, sillä sosiaaliset taidot ovat kehittyneet hyvin yhdeksän sisaruksen kanssa kasvaessa.

”Voin mennä minne tahansa ja olla, että hei, mä ymmärrän! Se on suuri rikkaus.”

Somalialaiset juuret ja kulttuuriperintö elävät hänessä toki vahvasti, mutta ”länsimaisen pop-kulttuurin vaikutusta ei voi aliarvioida”. Mohamud on kuullut, että 1990-luvulla Suomen sanottiin olevan maailman amerikkalaistunein valtio.

”Pop-kulttuuri ja ylipäätään suomalainen kulttuuri luo erikoisen yksilön, suomensomalin, joka on erilainen kuin britannian- tai australiansomali.”

Mohamud pitää siitä sanasta, suomensomali.

Yksilöllisyys

Sukupolviero näkyy suhteessa identiteettiin. Siinä missä parikymppinen Mohamud hylkii itsevarmasti leimoja, joita ei ole valinnut, kolmikymppinen Farah suhtautuu niihin ristiriitaisemmin. Vaikka hänestä on epämukavaa edustaa suomensomaleita, hän rakastaa yhteisöään ja kuuluu vankasti Suomeen. Farah korostaa, miten paljon Suomi on hänelle antanut ja miten hän on tästä maasta hyötynyt. Mohamud nyökkää innokkaasti:

”Nimenomaan! Ja annat parhaalla mahdollisella tavalla takaisin Suomelle rikastuttamalla sen kulttuuria ja luomalla uuden tien myös niille suomensomaleille, jotka haluavat kulkea perässä. Me ei ehkä edes ihan ymmärretä, miten hieno saavutus se on. Monet suomensomalit ovat todella ylpeitä siitä, että meillä on nyt oma kirjailija.”

Eikä syyttä: heti ilmestyttyään helmikuussa Aavikon tyttäret nousi myydyimpien teosten joukkoon.

Farah toivoo, että suomensomalinuoret oppisivat kirjasta sen, että tämä maa on paratiisi.

”Ehkä se on liian klisee. Voisin kirjoittaa runon Suomesta ja kuinka rakastan sen lunta ja hiekkaa!” hän nauraa.

Mohamud kysyy Farahilta tämän esikuvista. Farah mainitsee somalialaisen kirjailijan Nuruddin Farahin ja britannialaisen Nadifa Mohamedin. Mutta myös Sofi Oksasen tapa käsitellä Viron menneisyyttä innoitti Farahia. Puhdistus sai hänet tajuamaan, että muissakin maissa on tapahtunut vaikeita asioita ja niitä voi ja pitää käsitellä.

Mohamudin esikuvat ovat amerikkalaisia: James Cameron, Stanley Kubrick ja Coenin veljekset.

Kaksi hyvin erilaista taiteilijaa, joilla on yhteinen päämäärä: kertoa universaaleista teemoista tarinoita, jotka koskettavat kaikkia.

Mohamudin elokuva Fatima käsittelee lapsen suhtautumista vanhempiensa avioeroon. Vuonna 2011 valmistunut lyhytelokuva 14E taas käsittelee syrjintää ja se on kiertänyt kouluja osana kiusaamisen vastaista kampanjaa.

Farahin romaanin aiheita ovat esimerkiksi sisarkateus ja lähisuhdeväkivalta.

Yllättäen käy ilmi, että naiset ovat lähdössä syksyllä yhdessä Somalimaahan. Suomi–Somalimaa-seura vie delegaation Hargeisaan kirjamessuille. Mutta eiväthän he ole edes ennen tavanneet toisiaan. Mikäs tämä juttu nyt on?

Farah vitsailee: ”Somaliyhteisö on kaapannut meidät. Olemme edelleen hyviä klaanityttöjä. Jotain hyvää ollaan sentään tehty Somalialle!”

”Ai, mitä? Ollaanko me samaa klaania vai?” kysyy Mohamud havahtuen.

”En tiedä, en halua sanoa sitä ääneen”, sanoo Farah.

Farah haaveilee, että hän löytäisi paikan päältä jonkun, joka voisi kääntää Aavikon tyttäret somaliaksi. Hän ei usko, että hänen oma käännöksensä olisi tarpeeksi hyvä.

”Toivoisin, että ihmiset siellä hyötyisivät kirjasta. Minulla on helppo elämä, koska voin irtisanoutua kaikesta klaaniajattelusta. Olen täällä yksilönä. Yksilöajattelu tekee hyvää ja individualismi on minusta hienoa.”

Mohamud menee messuille pitämään valokuvanäyttelyn kuvista, joita otti 2008 Somalimaassa. Hän kuvasi lapsia erilaisista sosiaaliluokista, rikkaita ja köyhiä, kaupunkilaisia ja paimentolaisia.
Delegaatioon kuuluu myös runoilija Amran Mohamed Ahmed, joka asui ennen Suomessa, mutta on muuttanut sittemmin Britanniaan.

Unelmat

Joskus hän häpeili unelmaansa, mutta ei enää: Naima Mohamud haluaa Hollywoodiin. Se on ollut hänen unelmansa 12-vuotiaasta asti. Mohamud haluaa tehdä elokuvia universaaleista teemoista, jotka vetoavat kaikenlaisiin ihmisiin.

”Se on vaatinut pitkän tien ja henkisen kasvun, että pystyn sanomaan ääneen, että haluan tehdä valtavirtaelokuvia. On arvostetumpaa tehdä taide-elokuvia, mutta en halua tehdä vain pienelle sisäpiirille, joilla täytyy olla tietty koulutus ymmärtääkseen sisällön.”

Mutta joskus tulevaisuudessa ennen Hollywoodia Mohamud aikoo tehdä Suomen rautakaudelle sijoittuvan nuortenelokuvan Sirpa Tabetin Tähkäyö-teoksen pohjalta. Hän luki kirjan 14-vuotiaana ja se vaikutti häneen syvästi.

”Sen kirjan vuoksi minusta tuli elokuvaohjaaja.”

Farah unelmoi, että hänen esimerkkinsä innostaisi muita suomensomalinaisia kirjoittamaan. ”Olen vähän feministinen tässä asiassa.”

Ja tietenkin hän haluaa itse jatkaa.

”Haluan tehdä kirjoja, joiden takana voin seistä 50- tai 70-vuotiaana. Tuottaa taidetta, jonka avulla tulevat sukupolvet voivat oppia ja ymmärtää, miksi tällainen kansa on olemassa ja miksi Somalia epäonnistui ja joutui sotaan.”

Farahilta toivotaan kirjaa suomensomaleista ja hänestä itsestään, mutta sellaisen kirjan aika ei ole ainakaan vielä. Hän kirjoittaa jatkoa Aavikon tyttäriin.

”Tulen edelleen pureutumaan siihen, miksi Somalia kaatui. Itse asiassa voisin tulevaisuudessa käyttää Naiman kaltaista nuorta ohjaajaa. Ehkä hän voisi ohjata kirjoistani elokuvia?”

Mohamud nyökkää hymyillen. Hollywood-elokuva Somalian historiasta ei kuulosta ollenkaan hullummalta suunnitelmalta kahdelle suomalaisnaiselle.

Tilaa Maailman Kuvalehti