Artikkelikuva
Matkustaminen on Lauri Tähkälle (Jarkko Suo) tapa saada ympärilleen yksityisyyttä. Viimeksi hän kävi lomalla Kuubassa. Tuure Kilpeläiselle taas tulee ulkomailla käännösvaikeuksia

Laulavat Kulkurit

Lauri Tähkä ja Tuure Kilpeläinen ovat lauluntekijöitä, joiden juuret ovat Suomessa, mutta siivet vievät maailmalle. He eivät halua nähdä kansainvälisiä projektejaan länsimaisten oppien viemisenä vaan tasaveroisena yhteistyönä, josta kaikki osapuolet oppivat ja nauttivat.

Lauri Tähkä (s. 1973) ja Tuure Kilpeläinen (s. 1970): kaksi liki samanikäistä kollegaa ja perheenisää. Paljon samoja ajatuksia.

Miesten saaminen saman pöydän ääreen on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty.

Kummatkin innostuvat kovasti yhteishaastattelusta, mutta kun Kilpeläinen olisi Helsingissä, Tähkä viilettää keikoilla pitkin Lappia. Kun Tähkän Lapin-kiertue on ohi, Kilpeläinen on jo lentänyt Luostolle. Sen jälkeen jälkimmäinen palaa Helsinkiin, mutta Tähkä lähtee ruotsinlaivalle.

Lopulta päätämme hoitaa haastattelut erikseen. Ensin punavuorelaisen kahvilan pöytään istuu huhtikuisena torstaiaamuna Lauri Tähkä. Hän saa tehtäväkseen keksiä Kilpeläiselle kysymyksen, jonka vastauksen hän voi lukea kuukauden päästä lehdestä.

Tähkä miettii hetken. Hän on törmännyt Kilpeläiseen muutamaan otteeseen tien päällä. Silloin he ovat keskustelleet ”isien asioista”. Tähkän mielestä Kilpeläinen on intohimoinen ja periksiantamaton taiteilija. Avoimimpaan yhteyteen he pääsivät kirjoittaessaan yhdessä sanoitusta Tähkän uusimman levyn Tulkoon mitä vaan -kappaleeseen.

Tähkä nostaa katseensa pöydän pinnasta ja lausuu tarkkaan harkitun kysymyksen.

”Kumpi olisit mieluummin: nelikymppinen Simo Salminen vai kuusikymppinen Spede Pasanen?”

Teuvalta Nepaliin

Tähkän juuret ovat syvällä Etelä-Pohjanmaan mullissa. Teuvalla varttunut laulaja on sukeltanut syvään eteläpohjalaiseen kansanlauluperinteeseen, mutta tähyillyt nuoresta asti maailmalle. Ensikosketuksensa vieraisiin kulttuureihin hän sai teininä, kun Provinssirockin yhteydessä järjestetty Womad-festivaali toi Pohjanmaalle eksoottisia maailmanmusiikkiartisteja.

”Mua on aina ärsyttänyt nurkkakuntaisuus. Olen aina arvostanut enemmän vahvoja persoonia, jotka uskaltavat olla erilaisia, kuin omaan tupaan jämähtäneitä peräkammarin poikia. On tärkeää nähdä, tajuta ja tietää, että maailmaa on muuallakin kuin Härmässä. Siihen olen kannustanut myös omia lapsiani”, Tähkä sanoo.

Viime vuonna Tähkää pyydettiin Kirkon Ulkomaanavun lähettilääksi. Hänellä ei ollut aiempaa järjestötaustaa, mutta kunniatehtävä tuntui omalta. Syksyllä hän lähti Nepaliin osallistumaan kastien ala- ja ulkopuolella elävien dalit-naisten yrittäjyyttä tukeviin projekteihin.

Niin kliseistä kuin se onkin, matkalla Tähkä huomasi, miten universaali kieli musiikki on. Hänet otettiin laulaen vastaan, ja suomalainen hujoppihan lauloi takaisin. Aluksi häntä katsottiin vähän varautuneesti, mutta musiikki karisti ennakkoluulot.

”Naiset ovat Nepalissa alistetussa asemassa ja epäilys länkkärimiehiä kohtaan voi muutenkin olla aika kova. Silti ei tarvinnut soittaa kuin yksi biisi, ja minut otettiin heti syleilyyn. Musiikin kautta välittyy sydämellisyys ja auki oleminen, jolla pääsee lähelle ihmisiä. Ei se ole sen kummempaa, oli sitten Nepalin vuoristossa temppelin portailla tai Ylläksellä satojen ihmisten edessä.”

Vaikka puhutaan ”lähettiläästä”, Tähkä ei pidä matkaansa vain yksisuuntaisena viestinviemisenä. Vähintään yhtä tärkeää on, mitä hän toi takaisin. Nepal sai ajattelemaan yhteisöllisyyttä, naisten voimaa ja positiivista elämänasennetta.

”Kun menee maahan, josta täältä katsottuna voisi kuvitella, ettei siellä paljon naurata, he ovat iloa täynnä. Täällä eletään yltäkylläisyydessä, muttei paljon naureskella”, Tähkä sanoo.

”Olen jopa tehnyt sellaista tutkimusta, että olen seurannut katukuvaa esimerkiksi Turussa ja kolmen tunnin aikana laskenut, moniko ihminen hymyilee. Se on hälyttävän harvinaista. Yleensä nekin, jotka hymyilevät, ovat Suomeen muulta tulleita.”

Kilpeläinen avasi korvansa maailmalle

Seuraavalla viikolla Tuure Kilpeläinen istuu saman kahvilan pöytään. Kun hänelle heittää Tähkän esittämän kysymyksen, lätsäpäinen mies hautaa kasvonsa käsiinsä ja nauraa.

”Pakko sanoa, että nelikymppinen Simo Salminen!”

Kilpeläinen perustelee vastauksensa. He ovat nauraneet keikkamatkoillaan kerta toisensa jälkeen Uuno Turhapuro -elokuvan pätkälle. Siinä Salminen pelastaa soutuveneeseen hukkumaisillaan olevan kaunottaren ja sanoo ensitöikseen, että ”sitä taidetaankin olla paremman näköinen nainen”.

”Simo on siinä niin täynnä pyyteetöntä elämänhalua ja onnellisuutta.”

Viikko sitten Tähkä muisteli, miten hän oli kuullut Kilpeläisen musiikkia jo 90-luvun lopulla. Tuolloin tämä teki perinteistä lauluntekijämusiikkia ja ammensi vaikutteensa amerikkalaisesta perinteestä. Tähkän mielestä Kilpeläinen on löytänyt oman äänensä vasta viime vuosina.

Nykyisin Kilpeläisen Kaihon karavaani -yhtye sekoittaa ilmaisuunsa aineksia, joita on haalittu maailman eri kolkista, ja risteyttää niitä suomalaisen kaihoiskelmän kanssa. Lähtöajatuksena oli perustaa ”katujen herrasmiesbändi”. Ajatus oli itänyt pitkään, kunnes se löysi nopeasti muotonsa.

Muodonmuutos tapahtui sitä kautta, kun Kilpeläiselle hiipi halu kuunnella muutakin kuin anglosaksista musiikkia. Dylanien ja Waitsien rinnalle nousivat uudenlaiset nimet.

”Ehkä kaipasin jotain raikasta. Tuli afrikkalainen ja lattarimusa, kuuntelin meksikolaisia, portugalilaisia ja espanjalaisia bändejä, jopa ranskalaista räppiä. Olin toki jo nuorempana kuunnellut Poguesin irkkumusaa sekä ranskalaisia Mano Negraa ja Les Négresses Vertesiä.”

Nyt Kaihon karavaani on julkaissut jo kolme albumia. Niistä uusin, Afrikan tähti, pui teksteissään muun muassa suvaitsevaisuutta ja ihmisten välistä yhteyttä.

Hengenheimolaiset Dakarista

Tulevaisuudessa Kilpeläinen saattaa ammentaa vaikutteitaan vieläkin syvemmältä. Vireillä on yhteistyö senegalilaisen Orchestra Baobabin kanssa.

”Aloimme diggailla autossa heidän levyjään ja huomasimme, että meidän musassamme on tosi paljon samaa. Lopulta saimme heihin yhteyden ihmeellisten sattumusten, puhelujen ja kirjeiden kautta. Kerroimme, että olisi siistiä tehdä jotain kimpassa”, Kilpeläinen kertoo.

Tammikuussa Kilpeläinen lähti Dakariin tapaamaan 70-luvun alussa perustetun maailmanmusiikkiyhtyeen jäseniä. Hän luonnehtii parikymmentä vuotta itseään vanhempia muusikoita ”tosi skarpeiksi herrasmiessoittajiksi”.

”He ovat staileja muusikoita, joilla on yllin kyllin duunia ja keikkoja ympäri maailmaa Brasiliasta New Yorkiin. Siinä mielessä he eivät tarvitse meitä mihinkään. Jos teemme jotain yhdessä, sen täytyy lähteä ’street leveliltä’ ja tasavertaisesta aidosta innosta. Emme halua sekoittaa siihen mitään ylhäältäpäin organisoivia tahoja, koska silloin missataan koko pointti.”

Kilpeläinen naurahtaa, että tällä hetkellä Dakarissa varmaankin aprikoidaan, onko noista suomalaisista urpoista mihinkään. Ylipäätään jo matka Senegaliin oli avartava. On täysin eri asia nähdä muiden kulttuurien elämää televisiosta kuin todistaa se kaikilla aisteillaan.

”Kaikkiin paikkoihin liittyy aina jokin mielikuva, ja on avartavaa huomata, miten se muuttuu”, hän sanoo.

Samasta syystä Kilpeläistä arveluttavat sinänsä hyvää tarkoittavat kampanjat, jotka enemmän vahvistavat kuin kyseenalaistavat vieraisiin kulttuureihin liittyviä stereotypioita.

”Auttaminen on tärkeää, mutta esimerkiksi Plan ja Nenäpäivä-ohjelmat lähentelevät jonkinlaista ideologista kolonialismia. Mua häiritsee, kun kulttuuria katsotaan säälin kautta. Puhutaan, miten kurjaa kehitysmaissa on, käydään viikko ohjatulla kyläreissulla ja kun kummilapset hymyilevätkin, itketään pateettisesti. Samalla se nostaa meidän omanarvontuntoamme, kun täällä on kaikki niin hyvin.”

Avarakatseinen sukupolvi nousee

Sekä Tähkä että Kilpeläinen peilaavat maailmanmenoa myös omien tyttäriensä kautta. Molemmat uskovat, että kasvamassa on uusi, avarakatseisempi sukupolvi.

”Nepalissa näkyi vahvana perheen ja suvun keskeinen yhteisöllisyys, joka on meidän kulttuuristamme maaltamuuton jälkeen hävinnyt. Nuoriso voi kuitenkin olla erilaista. Mitä olen omia teini-ikäisiä tyttäriäni katsonut, heillä se kela on vähän välimerellisempää”, Tähkä sanoo.

”Välillä talo täyttyy, ruokapöydässä on 12 nuorta, he laittavat keskenään safkaa ja kaikilla on hyvä meininki. Itse mentiin teineinä korkeintaan vanhan koulun taakse navetan eteen juomaan keskikaljaa”, hän naurahtaa.

Kilpeläisen tyttäret ovat kuusi- ja yhdeksänvuotiaita. Hän sanoo, että nyt on meneillään kiinnostava vaihe: kun ”vaippaprimäärikausi” on ohitettu, on alettu keskustella asioista. Lapsilta saa arvokkaita näkökulmia omaankin elämäänsä. He ovat vapaita ja puhtaita siitä, millaisiksi aikuisten ajatukset ovat jumittuneet.

”Kerran vanhempi tyttäreni kuvaili yhtä koulukaveriaan, miten hänellä on keltainen takki, tietynlaiset hiukset ja tietynlaisia pinnejä. Vasta neljäs tai viides tuntomerkki oli, että hän on tummempi-ihoinen. Onneksi elämme Helsingissä sellaisessa maailmassa, että hän voi kasvaa ennakkoluulottomaksi.”

Lauri Tähkä la 24.5. 11–12. Helsingin Kaisaniemen Savanni-lavalla. Tuure Kilpeläinen ja Kaihon karavaani samalla lavalla su 25.5. 12.30–13.15.

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!