Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset. Suom. Laura Jänisniemi. WSOY 2014.

Voinko rakastaa tappajan poikaa?

Esikoiskirjailija Sahar Delijanin Jakarandapuun lapset -romaanin taustalla ovat hänen vanhempiensa kokemukset poliittisina aktivisteina ja vankeina 1980-luvun Iranissa.

Teksti: Anni Valtonen

KulttuuriKirjallisuus

Azar-niminen naisvanki istuu silmät sidottuina pakettiauton aaltopeltisellä lattialla, viimeisillään raskaana. Nainen ei tiedä, minne häntä viedään. Myös tulevan lapsen isä on vangittu eikä nainen tiedä, onko tämä vielä elossa. Lapsivesi valuu auton lattialle, tahmaa reidet yhteen.

Esikoiskirjailija Sahar Delijanin (s. 1983) Jakarandapuun lapset -romaanin taustalla ovat hänen vanhempiensa kokemukset poliittisina aktivisteina ja vankeina 1980-luvun Iranissa.

Delijani on itse syntynyt Teheranissa, varttunut Washingtonissa ja asuu tätä nykyä Italiassa. Romaaninsa esipuheessa kirjailija kertoo tarpeestaan antaa ääni niille tuhansille iranilaisille lapsille ja aikuisille, joiden elämän Iranin islamilainen vallankumous peruuttamattomasti muutti.

Vuoden 1979 vallankumouksessa Iran muuttui länsimielisestä monarkiasta islamilaiseksi teokratiaksi, jonka johtoon nousi Ajatollah Khomeini. Vallankumousta seuranneen Irakin ja Iranin välisen sodan viimeisenä vuonna Iranissa teloitettiin ja joukkohaudattiin neljästä kahteentoistatuhatta  poliittista vankia.

Azarin pieni vauva kasvaa vankilassa, on sellin kaikkien naisten ainoa toivo, syy jatkaa elämää. Sitten vauva viedään pois.

Romaanissa Delijani näyttää, kuinka islamilaista tyranniaa vastustaneille poliittisille aktivisteille kävi: äidit synnyttivät syvällä vankiloiden uumenissa, miehet ja naiset kidutettiin hengiltä. Tuhannet lapset menettivät molemmat vanhempansa.

Moni iranilainen aloitti uuden elämän maanpaossa, menneisyyteensä suhdetta luoden. Maanpaossa kasvaneet lapset ovat rakentaneet identiteettiään usein mitättömien tiedonmurusten varassa. Tämän asian käsitteyssä Jakarandapuun lapset on oivaltava.

Tarkkanäköisessä ja kauniskielisessä romaanissa näkökulma on äitien, isien, lasten. Ajallisesti liikutaan 1980-luvun ja 2000-luvun Teheranista vuoden 2011 Italiaan. Usein ollaan vaiettujen salaisuuksien äärellä – siinä kohdassa, kun vuosia piilossa ja puhumattomana olleet asiat uskalletaan sanoa ääneen.

Kuten sodan kokeneissa maissa aina, myös Iranissa elämä on voinut jatkua, kun vanhoja haavoja ei ole auottu. Puhumista on pelätty, koska puhumalla on voitu saattaa perheenjäsen vaaraan. Älä koskaan kerro kenellekän, missä vanhempasi ovat olleet!, romaanin lapsille sanotaan. Naapurista on tullut vihollinen yhdessä yössä. Tämä pelon ja vaikenemisen ketju vaatii murtuakseen usein ainakin kaksi sukupolvea.

Italiassa kasvava iranilaistaustainen nuoripari Neda ja Reza rakastavat toisiaan. Neda joutuu vaikean valinnan äärelle, kun selviää, että Rezan isä on työskennellyt aikoinaan valtion teloitusjoukoissa. Hän on ollut tappamassa Nedan sukulaisia. Onko Nedan mahdolista rakastaa Rezaa, siitä huolimatta? Miten pitkälle ihminen kantaa menneisyyden painolastia?


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Kuvassa Maailman Kuvalehden päätoimittaja Anni Valtonen

Anni Valtonen

Anni Valtonen on Maailman Kuvalehden päätoimittaja. Hän vastaa Maailman Kuvalehden sisällöstä: ideoinnista, juttujen tilaamisesta sekä niiden editoinnista.