Gabriel Sesay lapsensa kanssa
Kastejuhlaan osallistuva Gabrie Sesay lapsensa kanssa.
Kaatopaikan asukkaat vietävät kastejuhlaa
Uusi elämä­ on saanut alkunsa kaatopaikalla. Kastejuhlassa onnellinen äiti Aminata Osman vierellään Abusaja Kamara, Moses Kamara ja Josef Osman
Työpäivä kaatopaikalla alkaa auringon noustessa.
Josef Osman, Amad ja Moses Kamara aloittavat työnsä aamun koittaessa, kun kaupungin työntekijä tuo roskakärryt paikalle. Joku pojista hakee sen purettavaksi lajittelua varten.
Amad etsii kaatopaikalta romumetallia.
Amad etsii kaatopaikalta romumetallia.

Rahaa, rauhaa ja roskia

Sierra Leonen suurimmalla kaatopaikalla ­asuu joukko entisiä lapsisotilaita. Elinolot ovat karut, mutta täältä miehet ovat löytäneet elinkeinon, yhteisön ja rauhan.

Teksti: Katariina KalmariKuvat: Janne Körkkö

PitkätKöyhyysSierra Leone

Vauva päästää pienen itkun ennen kuin rauhoittuu äitinsä syliin. Nimenantotilaisuus on alkamassa. Jos katsoo oikealle, näkee hautausmaan, johon on haudattu satoja verenvuotokuume ebolan uhreja. Vasemmalla näkyy Freetownin kaatopaikka. Se on lapsen tuleva koti.

Paikalle on tullut pappi, joka antaa lapselle nimen islamilaisen perinteen mukaan. Pappi kuiskaa poikavauvan korvaan elämänohjeita.  Mitäköhän?

Vierailta kerätään rahaa äidille ja lapselle. Yhteisö on tiivis. Kaikki kantavat huolta pienokaisesta.

Nimenantojuhlassa on läsnä paitsi lapsen perhe, myös isän ystäviä. ”Perheeseen kuuluvia poikia”, kuvailee lapsen isä Fabio Osman.

”Pojat”, joista Fabio Osman puhuu, ovat Abusaja Kamara, Moses Kamara ja Josef Osman. Heistä Abusaja Kamara on asunut kaatopaikalla 15 vuotta, Fabio Osman kymmenen. Moses Kamara ja Josef Osman liittyivät joukkoon muutama vuosi sitten.

Porukkaan kuuluu myös muita miehiä. Osalla on perhe, toiset ovat yksin. Useilla on päihdeongelmia ja väkivaltainen menneisyys. Kaikkia yhdistää jääminen yhteiskunnan ulkopuolelle.

Monet pojista taistelivat vuosina 1991–2002 käydyssä Sierra Leonen sisällissodassa. Tuhansien muiden entisten taistelijoiden tavoin he tippuivat sodan jälkeen tyhjän päälle.

Kuntoutusta ja koulutusta oli tarjolla niukasti. Monet yrittivät palata koteihinsa, mutta ne olivat tuhoutuneet tai he eivät olleet enää tervetulleita. Pojat oli pakotettu tappamaan kyliensä ja perheidensä jäseniä.

Yksinäisyys ja kadulla asuminen johtivat päihteisiin ja rikoksiin. Lopulta tie vei kaatopaikalle, ensimmäiseen mahdollisuuteen saada rehellinen toimeentulo ja kokea yhteisöllisyyttä.

Uuden hautausmaan myötä hauras yhteisö on uhattuna. Viime vuonna valtio purki poikien kotina olleen katoksen muiden hökkeleiden mukana. Kaatopaikkaa on tarkoitus muuttaa niin, ettei se olisi enää asuinkäytössä. Kahdensadan metrin päässä oleva hautausmaa on laajentunut ja vaatinut lisää tilaa, kun ebola on edennyt ja uhriluku kasvanut.

Ensi kuulemalta suunnitelma häätää ihmiset kaatopaikalta kuulostaa järkevältä. Alueen asukkaille ei kuitenkaan ole tarjottu vaihtoehtoista asuinpaikkaa.  

”Kulunut vuosi on ollut stressaava. Olemme keskellä ebolasotaa. Jos voisin, veisin perheeni pois täältä nopeasti”, Abusaja Kamara toteaa.

Väsymys ebolaan, elinolosuhteisiin ja sotakokemuksiin näkyy päihteiden käytössä. Illan tullen myös kastejuhla muuttuu ryyppäjäisiksi.

Kovaäänisestä pauhaa musiikki, ih­mis­et tanssivat ja laulavat. Jotkut polttavat pilveä, toiset jotain muuta.

”Parhaita hetkiä elämässä on, kun kaikki ovat iloisia. Humalassa elämä on helpompaa”, Moses Kamara sanoo ja ottaa naukun pussiviinastaan.

Aamun koittaessa pojat palaavat töihin muiden kaatopaikalla asuvien kanssa. Kaupungin työntekijä tuo roskakärryn, jonka joku pojista hakee purettavaksi. Kärry tyhjenee nopeasti. Paikalla on kymmenkunta lasta, puolentusinaa aikuista sekä lukematon määrä sikoja ja koiria. Kaikki haluavat hyötyä kuormasta. Ihmiset etsivät mitä tahansa, minkä voisi myydä tai kierrättää.

Myytäväksi kelpaava jäte on kultaakin kalliimpaa, sillä jätekärryn purkamisesta saa palkkaa vaatimattomat tuhat leonea, joka vastaa noin kahtakymmentä senttiä. Pojat ovat antaneet yhteisölleen nimeksi Money State, eli ”Rahavaltio”.

”Teemme täällä rahaa! Olemme lähellä Amerikkaa, jossa voi tehdä helvetisti rahaa”, miehet naureskelevat.

Olipa yhteisön nimi ylpeyttä tai ironiaa, sen takaa pilkistää toive paremmasta. Fabio Osman paljastaa, että hän haaveilee taksikuskin työstä, Abusaja Kamara suostuisi tekemään mitä tahansa muuta: ”Haluan rauhaa ja siistimmän elämän, helpomman toimeentulon. Olen 42-vuotias ja nähnyt sodan. Nyt voisi helpottaa.”

Osman on tyytyväinen, että saa olla elossa ja tehdä työtä. Töitä on kuitenkin vähän. Maan työttömyysprosentti on 25, kaupungeissa työttömiä on enemmän. Nuorista 70 prosenttia on vailla töitä.

Harvoille on tarjolla hanttihommia rakennuksilla, mutta ebolan takia nekin ovat katkolla. Vain hautausmaan laajennus jatkuu.

Toiset etsivät hautausmaalta vaurautta muilla keinoin. Sierra Leonessa on tapana haudata vainajan mukana arvoesineitä, joten haudanryöstely on yleistä. Vaikka ihmiset pelkäävät ebolaa, he ovat valmiita ottamaan riskin.

Haudanryöstely puolestaan on herättänyt pelkoa, että tauti lähtee leviämään ruumiista. Nyt tarkoitus on valaa betonia hautojen päälle, jottei ebola tarttuisi ja vainajat saisivat hautarauhan.

Iltaisin Freetown hiljenee, sillä kaupunkiin on määrätty epidemian vuoksi ulkonaliikkumiskielto. Kaatopaikalla työt kuitenkin jatkuvat pitkälle yöhön. Vain portille saapuvan kuorma-auton ajovalot ja sen kuormaa odottavien ihmisten otsalamput tarjoavat valaistusta.

”Ei ole epätavallista, että poimimme roskia ruumiinosien seasta. Niitä tuodaan kaatopaikalle öisin, ja siat herkuttelevat aamulla”, Moses Kamara kertoo.

Ruumiinosat ovat peräisin sairaaloista, kolareiden ja muiden tapaturmien uhreille tehdyistä amputaatioista. Joskus joukossa on myös kokonaisia ruumiita, kodittomia ja muulla tavalla osattomia vainajia. Hautaaminen ja polttaminen maksavat, kaatopaikalle hävittäminen on halvempaa.

”Olen kuitenkin ylpeä, että voin tehdä työtä. Olen itse vielä terve ja nyt on rauha”, Kamara sanoo.

Kuinka kauan terveyttä vielä riittää, on eri asia. Sierra Leonessa eliniän odote on 48 vuotta, kaatopaikalla elävillä todennäköisesti alhaisempi.

Hygieniataso on surkea. Puhdasta vettä tai käymälöitä ei ole, joten tarpeet tehdään minne sattuu. Sadekaudella vettä riittää, mutta se aiheuttaa tulvia, mikä levittää likaa, roskia ja niiden mukana bakteereita.

Kuumuus pilaa elintarvikkeet. Kokonaiset perheet nukkuvat hökkeleissä yhteisessä vuoteessa. Jos yksi perheestä sairastuu, tauti leviää helposti muihin. On ihme, että Money Staten asukkaista vain muutama on kuollut ebolaan.

Alueella leijuu jatkuvasti katku, joka salpaa hengityksen. Maisema värjääntyy harmaaksi tuhkasta. Jätteitä poltetaan koko ajan, koska muuta keinoa hävittää niitä ei ole. Joissain kasoissa poltetaan kaapeleita ja johtoja siinä toivossa, että niistä saataisiin eroteltua arvokkaita metalleja, kuten kuparia ja tinaa.

Käryä syntyy myös palavasta lääkekasasta. Ennen kasan sytyttämistä kaatopaikalla työskentelevät lapset ehtivät kerätä osan lääkkeistä myytäväksi uudelleen.

Joskus terveyttä ja henkeä eivät uhkaa vain sairaudet ja myrkyt, vaan toiset ihmiset. Taistelu tavarasta voi yltyä väkivaltaiseksi. Hiljattain eräs mies tapettiin kaatopaikan lähellä vain 2 000 leonen eli noin 40 sentin takia.

Kaikki yrittävät selviytyä. ”Tämä on minulle tärkeä esine”, Josef Osman sanoo ja ottaa esille puukon.

”Se suojelee minua pahoilta ihmisiltä. He tulevat tänne öisin ja yrittävät varastaa meiltä omaisuutta. He yrittävät viedä rahat vaikka nukkuvan taskusta. Olen käyttänyt puukkoa monta kertaa, kun olen yllättänyt varkaan. Olen joutunut siksikin tappamaan”, hän jatkaa.

Kaatopaikan sääntöjen mukaan tappaminen on väärin, mutta itsepuolustus hyväksyttävää. ”Pahat ihmiset” tulevat ulkopuolelta, omaan väkeen luotetaan.

”Yhteisö ja yhteenkuuluvuus ovat tärkeitä. Luottamus on kaikki kaikessa”, Fabio Osman toteaa.

Sodan rinnalla kaatopaikan kahakat ovat pientä. Sotaveteraanit ovat löytäneet kaatopaikalta elämäänsä jonkinlaisen rauhan ensimmäistä kertaa sodan jälkeen. Se tuntuu olevan heille toimeentuloakin tärkeämpi asia.

”Tämä maa oli hyvin väkivaltainen sodan aikaan”, Abusaja Kamara sanoo.  

”Kerran näin, kun mies jäi kiinni riisiastian varastamisesta. Häneltä katkottiin kädet ja hänet heitettiin tyrmään ilman lääkkeitä. Se on pahinta, mitä olen nähnyt”, hän jatkaa.

Abusaja Kamaralta sotakokemukset ovat vieneet tappamisen halun.

”Olen rastafari ja uskoni on luja. Luotan siihen, että asiat helpottuvat. Joukossamme on kristittyjä ja muslimeja. Olemme rauhaa rakastavia ihmisiä.”

Kaiken keskellä perhe on tärkein, perustui se sitten verisiteisiin tai ystävyyteen.

”Elämäni parhaita hetkiä ovat olleet, kun sota loppui ja tapasin vaimoni”, Abusaja Kamara sanoo.

”Täällä on ollut paljon hienoa hetkiä miesporukassa. Hyviä vitsejä, yhteenkuuluvuuden tunnetta”, hän lisää.

Öisin aukeavat pullonkorkit ja kielenkannattimet. Miehet juovat, pelaavat korttia ja puhuvat paljon. Perheistään, unelmistaan ja siitä, mikä tekee miehen.

”Itsestä ja muista huolehtiminen on miehen tehtävä. On osattava tehdä työtä, jolla tulee toimeen. Miehen on kyettävä elämään rauhassa ja sovussa. Ei saa olla paha”, Moses Kamara summaa.

Juttu on kirjoitettu valokuvaaja Janne Körkön muistiinpanojen pohjalta. Kaatopaikan poikien elämää voi seurata myös Janne Körkön 20 tarinaa -blogissa ­
www.jannekorkko.com ja vuonna 2017 ilmestyvässä Money State Boys -dokumenttielokuvassa.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!