Nimco Noor haaveilee lastentarhanopettajan ammatista. Hän on kahdeksan lapsen yksinhuoltaja.

Kolme meistä

Ensimmäiset somalialaiset pakolaiset saapuivat Suomeen 1990-luvun alussa. Meillä kaikilla on suomensomalialaisista joku mielikuva, mutta ­tiedämmekö me heistä oikeasti yhtään mitään?

Teksti: Maippi TapanainenKuvat: Liisa Takala

PitkätIhmisoikeudetMuuttoliike ja pakolaisuusVähemmistötEurooppaLänsi-EurooppaSuomi

Kuva somalialaisesta naisesta miesten alistamana ja väkipakolla huntuun verhoamana elää monen suomalaisen mielessä. Mielikuvan katteettomuuden ymmärtää, kun tutustuu somalialaisiin naisiin, joiden vahvuutta ei sota Somaliassa eikä syrjintä Suomessa ole onnistunut lannistamaan.

Helsingin Vuosaaressa sijaitsevan ostoskeskuksen kahvilassa ystävykset Saido Mohamed ja Nimco Noor sulautuvat vaivatta eri puolilta maailmaa kotoisin olevien ihmisten vilinään. Molemmat naiset ovat muslimeja, mutta vain Noor on peittänyt hiuksensa. Suomen somalialaisille useissa yhteyksissä kasvot antanut Suomen Somalia-verkoston puheenjohtaja Mohamed on kuin brittiläisen muotilehden sivulta.

Mogadishussa syntynyt, nelissäkymmenissä oleva Mohamed tuli Suomeen teini-ikäisenä. Aluksi hän asui sisarensa luona, mutta kotiutumisessa merkittävintä oli opiskeluaika Mikkelissä. Sairaanhoitajaksi opiskellessaan Mohamed oppi, että jos haluaa suomalaisia ystäviä, on aloite tehtävä itse. Jos haluaa syödä yhteisellä retkellä, on parasta varata mukaan omat eväät.

Kun Noor vuosituhannen vaihteessa muutti vauvansa kanssa Keniasta Suomeen, sisällissota Somaliassa oli kestänyt jo kymmenen vuotta ja raunioittanut valtion.

Huhtikuussa ilmestynyt Suomen somalit -kirja (toim. Niklas Saxén, Eva Nilsson ja Yudus M. Mubarak) kertoo siitä, miten erilaisista taustoista somalialaiset Suomeen ovat tulleet ja miten eri tavoin uuteen maahan voi asettua. Kirja on tekijöiden mukaan syntynyt tärkeästä huomiosta, kuinka vähän kantasuomalaiset tuntevat somalialaisia, joita on elänyt Suomessa jo 40 vuotta.

Somalialaiset erottuvat kantasuomalaisista ja monista muista maahanmuuttajaryhmistä ihonvärinsä ja uskontonsa vuoksi. Kenties juuri ulkoisista syistä heistä on tullut maahanmuuttoon kielteisesti suhtautuville stereotypia, johon kaikki maahanmuuttoon liittyvät ongelmat kulminoituvat.

Kielen säilyttäminen tärkeää

1990-luvun alussa pakolaisia ripoteltiin ympäri Suomea.  Nykyään lähes 16 000 suomalaista puhuu äidinkielenään somalia ja somali on yksi lähes viidestäkymmenestä Helsingin kouluissa opetettavasta kotikielestä.

Somali kuuluu myös suomalaisten nuorten puheessa. Helsingin rautatieasemalla tai Itäkeskuksessa voi kuulla suomalaisteinin vakuuttavan somalialaisella aksentilla ”vannon, vannon”. Ilmaisu on peräisin somalialaisten nuorten runsaasti viljelemästä fraasista ”wallah, wallah” (minä vannon).

Somalialaisille kotikielen säilyttäminen on tärkeää, sillä suullisen perinteen osuus on vahva. Kirjakieli kehitettiin vasta 1970-luvulla. Moni nuori haluaa tutustua ja pitää yhteyttä Somaliassa asuvaan sukuunsa. Myös vierailuja tehdään, etenkin pohjoiseen Somalimaahan, jossa olot ovat pääkaupunki Mogadishua huomattavasti rauhallisemmat.

Retoriikkaa ja mielikuvia

Kun ensimmäiset somalialaiset pakolaiset tulivat Suomeen, alettiin pian puhua siitä, miten pakolaisia suorastaan tulvii itärajan yli. Tulvan vaatimattomista mittasuhteista kertoo Helsingin Sanomien uutinen 18.5.1990: ”Noin 60 Neuvostoliitosta Suomeen junalla saapunutta somalialaispakolaista on täyttänyt Suomen pakolaiskeskukset ääriään myöten.” 

Paitsi tulijoiden kuviteltu ”tulviminen”, myös heidän ikäänsä ja sukupuoltaan paheksuttiin. Suuri osa ensimmäisessä aallossa pakoon lähteneistä oli koulutettuja ja menestyviä kaupunkilaisia, usein nuoria miehiä. Siis heitä, joiden henki vallitsevan vallan kumoutuessa on uhanalaisin. 

Joukkoon mahtui niitäkin, joiden ulottuville Suomeen muutto toi muutoin tavoittamattomia mahdollisuuksia. Toimittaja Wali Hashi on kertonut, miten enon kustantama pakomatka muutti hänen elämänsä mogadishulaisesta katupojasta journalismin ammattilaiseksi. 

Viimeisen vuosikymmenen aikana Suomeen on tullut somalialaisia erityisesti perheenyhdistämisten kautta.

Auktoriteettia koetellaan

Suomeen muuttaneet somalialaiset ovat kokeneet saman myllerryksen kuin Ruotsiin joukoittain muuttaneet suomalaiset muutama vuosikymmen sitten. Kun perhe muuttaa uuteen maahan, perheenjäsenten roolit joutuvat koetukselle. Vanhemmat eivät enää olekaan kokeneempia kuin nuoret, eivätkä usein osaa neuvoa jälkeläisiään edes arjen asioissa. Heiltä voi puuttua perustavanlaatuisia elämänhallinnan taitoja, kuten kyky tulla toimeen uuden kotimaan kielellä.

Somalialaisissa perheissä ongelmat voivat kärjistyä, kun koko elämänsä sodan varjossa eläneiltä vanhemmilta puuttuvat jopa luku- ja kirjoitustaidot.

Nuoriso-ohjaaja Aadan Ibrahim on työssään nähnyt, miten lasten ja aikuisten maailmat voivat erkaantua toisistaan. ”Toinen sukupolvi elää siirtymävaihetta. Suomessa syntyneet lapset ovat selvillä yhteiskunnan palveluista ja osaavat käyttää niitä, toisin kuin Somaliasta tulleet vanhempansa.”

Jos siis nuori suuttuu vanhemmilleen, hän osaa hakeutua kuraattorin tai sosiaalityöntekijän luo. Kun taas vanhempi huolestuu lapsestaan, hänellä ei ole aavistustakaan, kenen puoleen kääntyä.

Suurin osa vanhemmista selviytyy silti verkostonsa turvin. Somalialaisten sosiaaliturva on perinteisesti rakentunut perheestä, suvusta, alaklaanista ja klaanista. Lapselle opetetaan, että hän kuuluu laajempaan yhteisöön.

Somaliassa yhteisön tehtävä on pitää huolta jäsenistään myös taloudellisesti. Jos sen jäsen tuomitaan maksamaan korvauksia, eikä hänellä ole varaa maksaa niitä, raha kerätään ensin perheeltä, sitten suvulta, alaklaanilta ja niin edelleen. Rahaa kerätään jatkuvasti, eikä kukaan laske saatavia tai velkoja.

Nuorten ongelmat eivät aina johdu heistä itsestään. Paikkaansa yhteiskunnassa kadottaneet vanhemmat voivat olla jääräpäisiä ja tarrautua kouristuksenomaisesti kiinni sellaisiinkin perinteisiin, jotka eivät Suomessa toimi. Seksuaalinen vapautuneisuus, päihteet ja auktoriteettien kunnioituksen puute johtavat pelkoihin, joiden torjumisessa joustamattomuus on kelvoton keino.

Suomen Somalia-verkoston puheenjohtaja Saido Mohammed on antanut useissa yhteyksissä kasvot Suomen somalialaisille. Teini-ikäisenä Suomeen muuttanut Mohammed on opiskellut Mikkelissä sairaanhoitajaksi.

Kovissa oloissa vahvaksi

Somaliassa sukupuoliroolit ovat perinteiset: mies vastaa kodin ulkopuolisesta, nainen sen sisäpuolisesta maailmasta.

Kiusaus nähdä tilanne epätasa-arvoisena on suomalaiselle suuri, mutta somalialaisten mielestä perusteeton. ”Länsimaiden mielestä jokainen kehitysmaalainen nainen on automaattisesti sorrettu”, epäilee Aadan Ibrahim.

Noor on samaa mieltä. ”Länsimaisesta näkökulmasta somalialainen nainen on alistettu orja, joka ’on vain kotona’.”

Ilmaisun vastenmielisyys näkyy ja kuuluu Noorista. Hänen mielestään kotiäiti tekee perhekasvatusta, yhteiskunnallisesti ehkä kaikkein arvokkainta työtä.

Noorista ja Mohamedista uhrius on etäällä. Päinvastoin: kovissa oloissa kasvaa vahvoja naisia. Nooria katsoessa väite on helppo uskoa. Hän on kahdeksan 5–16 vuotiaan lapsen yksinhuoltaja, joka siirtää perinnettään omille ja muiden lapsille tarinakerhoissaan.

Noor suorittaa peruskoulua, vanhin poika käy lukiota. Äidin unelma on ura lastentarhanopettajana, pojan lentäjänä tai lääkärinä.

Noor näkee kasvatuksessaan suomalaisvaikutteita. Hän haluaa kasvattaa neljää tyttöään ja neljää poikaansa tasa-arvoisesti. Vanhimmasta tyttärestä on alkanut yhä enemmän tulla ystävä, niin kuin suomalaisperheissä usein tapahtuu.

”Olen kertonut lapsilleni nuoruudestani Keniassa, antanut heidän kokeilla joitain juttuja. Jos olisin kieltänyt ja sanonut, ettei sellainen kuulu kulttuuriimme, he olisivat vain kiinnostuneet enemmän.”

Naisten työtilanne parempi

Ibrahimin työpaikalla Vantaan Myyrmäessä nuoret miehet eivät vielä mieti perheenisän velvollisuuksia. Syytä kenties olisi: niin suomalaisen kuin somalialaisen miehen oletetaan pärjäävän omillaan.

Perinteisesti molempien osa on ollut tienata rahaa perheen elättämiseen. Työhön käsiksi pääseminen on nyt kuitenkin vaikeaa kaikille, eikä vähiten somalialaiselle miehelle.

Jos somalialainen mies on työtön, seurauksena voi olla avioero vaimon tahdosta. Jos perhe on suuri, lapsilaumaa paimentava nainen saattaa haluta eron miehestään, jonka kokee olevan vain yksi iso lapsi muiden lisäksi.

Aadan Ibrahimin mukaan tilanne on muuttumassa: nuoret miehet eivät enää jää statistiksi perheessä.

”Naisen ja miehen roolit suomensomalialaisissa perheissä ovat nopeasti jopa kääntyneet päälaelleen”, hän toteaa.

Kotona lapsia hoitava isä alkaa olla paitsi yleistynyt, jopa ihailtu ilmiö myös suomensomalialaisissa perheissä. Naisten asema työmarkkinoilla on parempi, ja hoitoalan imu valtava. Monet naiset kouluttautuvat vanhustenhoitajiksi.

Ulkopuolisuuden uhka

Maailmaa ravistelee arabikevään jälkeinen poliittisen islamismin nousu. On suomalaisia, joille islam on kirosana ja jokainen muslimi potentiaalinen terroristi. Pelkoa lisäävät päivittäiset uutiset radikaalien islamistijärjestöjen hirmuteoista.

Osa muslimitaustaisista nuorista sukkuloi sujuvasti kulttuureissa, osa ei pääse sisään kumpaankaan. Radikalisoituminen, hakeutuminen islamistitaistelijaksi, on äärimmäinen ja harvinainen ratkaisu. Ulkopuolisuus tekee nuoresta hauraan.

Aadan Ibrahim tietää, että värvärit tunnistavat porukan heikoimmat lenkit.

”Kun nuori kokee heiluvansa irrallaan kahden maailman välissä, väliin iskee värvääjä, joka lupaa ottaa kopin.”

Tavallinen Suomessa elävä muslimi elää kuitenkin suomalaista arkea: käy työssä, hoitaa lapsiaan tai opiskelee, syö, nukkuu, lukee ja seikkailee netissä. Hän voi käydä moskeijassa tai olla käymättä, rukoilla viisi kertaa päivässä tai olla rukoilematta, käyttää huivia tai olla käyttämättä, juoda alkoholia tai olla juomatta.

Islamista sekularisoidutaan kuten kristinuskostakin, samoin omat fundamentalistinsa löytyvät molemmista. Abdi (nimi muutettu) on muuttanut Suomeen kolmivuotiaana. Maallistunutta Abdia huvittaa, miten jotkut islamiin negatiivisesti suhtautuvat kantasuomalaiset paheksuvat muslimin alkoholin käyttöä.

Suomessa syntyneen tausta voi olla Somaliassa, mutta Suomi on hänen kotimaansa. Somaliasta muuttanut voi sekä säilyttää kotimaan kulttuuria että pyrkiä osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Mutta kun viranomainen edellyttää Suomessa syntyneen ja peruskoulun käyneen nuoren vielä erikseen kotoutuvan synnyinmaahansa, vaatimus on monen mielestä kohtuuton. 

Pinta teflonia, sydän ei

Perjantain alkuiltaa Myyrmäen nuorisotiloissa vietetään leppoisasti. Sohvilla istuu nuoria miehiä silmät liimautuneina isoon monitoriin. Ruudulla pyörii jalkapallopeli.

Yksi miehistä on verhonnut päälakensa virkatulla kufilla ja pukeutunut valkoiseen, pitkään thawbiin. Muut näyttävät tavallisilta vantaalaisnuorilta. 

Aadan Ibrahim tietää, että viime aikoina hänen lisäkseen moni paikalla olevista nuorista on saanut paheksuvia katseita. Joitakin heistä on suoraan syytetty Helsingin Tapanilan maaliskuisesta raiskauksesta, josta epäillään viittä somalialaistaustaista poikaa.

Syytöksistä on osansa saanut myös Abdi, jonka kaveripiiri koostuu lähinnä suomalaisnuorista. Hetki sitten hän eli avoliitossa suomalaistaustaisen naisen kanssa, mutta palasi erottuaan kotiinsa.

Abdi on rento kaksoistutkinnon suorittanut nuori mies, joka haaveilee korkeakouluopinnoista ja elämästä jossain muussa maassa kuin Suomessa tai Somaliassa. Synnyinmaassaan Abdi kävi 2012 ja totesi sen liian turvattomaksi.

Rasismi on tuttua Abdille, mutta siihen syyllistyy vain pieni osa suomalaisista. Aiheettomiin huuteluihin hän sanoo suhtautuvansa tyynesti: ”Minut on kasvatettu niin, etten välitä.”

Pinta voi olla teflonia, mutta kuka voi olla täysin piittaamaton siitä, että kanssamatkustaja metrossa tai ratikassa alkaa herjata ja nimitellä? Abdi myöntää, että on tuntunut hyvältä, kun joku kantasuomalainen on joskus puolustanut.

Nuoriso-ohjaajana työskentelevä Aadan Ibrahim sanoo, että kotona lapsia hoitava isä alkaa olla paitsi yleistynyt, jopa ihailtu ilmiö myös suomensomalialaisissa perheissä.

Kollektiivinen virhetulkinta

Abdin tavoin koko Helsingin, kenties koko Suomen, somalialaiset jälkeläisineen ovat joutuneet tuntemaan nahoissaan kollektiivisen virhetulkinnan seuraukset: kun enemmistön jäsen syyllistyy rikokseen, syy löydetään yksilöstä. Kun vähemmistöön kuuluva tekee saman, se kertoo koko kansanryhmän kelvottomuudesta.

Aadan Ibrahim sanoo kyllä ymmärtävänsä ihmisten ajatusten yksinkertaistavan riennon, mutta vihaksi se silti pistää. ”Jopa omat kaverit ovat tulleet kysymään, miksi te teette tuollaista. Mitä järkeä on ajatella, että joku kulttuuri tai uskonto kannustaisi raiskaamaan? Kaikki tuomitsevat raiskaukset, ei niitä missään maailmankolkassa hyväksytä.”

Onneksi raiskauksesta epäillyt saatiin kiinni nopeasti. Osa nuorista kuitenkin epäilee, että tausta vaikuttaa asian käsittelyyn. Ainakin kansankäräjät oli tuomionsa jakanut jo ennen kuin tutkinta oli edes kunnolla käynnistynyt.

Mohammed ja Noor ovat Ibrahimin tavoin pettyneitä Tapanilan raiskaustapauksen käsittelystä. ”Vaaditaanko kantasuomalaisilta selitystä, miksi suomalainen lyö tai tappaa?” naiset kysyvät.

Kotiutuminen on kaikkien etu

Abdi, Mohamed, Noor ja Ibrahim eivät koe olevansa vain somalialaisia tai vain suomalaisia. Heitä yhdistää liikkuminen kahden kulttuurin välillä ja niiden sisällä.

Sulavuus on vaatinut heiltä aloitteellisuutta ja rohkeutta. On tervehdittävä naapuria ensin, osallistuttava talkoisiin ja kestettävä torjutuksi tulemista.

Tapanilan tapahtumien jälkeen maahanmuuttajien vihaamisesta voimansa ammentavat kantasuomalaiset miehet ovat metrossa uhkailleet nuoria tyttöjä raiskaamisella. Uhkausten vuoksi moni tyttö jää iltaisin kotiin.

”Tuntuu kuin kymmenen vuotta rasisminvastaista työtä olisi mennyt kerralla hukkaan teinijoukon tekemisten vuoksi”, Saido Mohamed puuskahtaa.

Mohamed ihmettelee, eivätkö itseään maahanmuuttokriittisiksi kutsuvat ymmärrä, että kotiutuminen on kaikkien etu. Jos elämä Suomessa käy vaikeaksi, kielitaitoisille ja koulutetuille suomensomalialaisille löytyy ottajia monesta harmaantuvasta Euroopan maasta.

Heillä, joiden kotiuttamisessa Suomessa on epäonnistuttu, ei vastaavia lähtemisen mahdollisuuksia ole.

Kuvat: Liisa Takala


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!