Ihmisten kaupunki

Teksti: Heidi Viherjuuri

LyhyetTeatteriSaksa

Lipunmyynti on berliiniläisen baarin ovensuussa. Seuraavalta pöydältä saan henkkareita vastaan kuulokkeet ja soittimen. Sitten minut toivotetaan tervetulleeksi huutokauppaan. Tänään myydään Kreuzbergin sydän, Kottbussertorin alue.

Copy & Waste -ryhmän kolmesta näyttelijästä yksi puhuu englantia, toinen saksaa ja kolmas turkkia, mutta saan kuulokkeisiin käännöksen tekstistä ja ohjeita, miten paljon minun pitää tarjota. Lopulta käy niin kuin usein käy. Kasvoton sijoitusyhtiö voittaa vedon, ja meidät ohjataan ulos kuulemaan lisää alueen historiasta.

Toinen näytös tapahtuu metroaseman kulmalla. Näyttelijät esittävät, miten ihmiset taistelivat alueen ja sen vuokra-asuntojen puolesta. Kaupunki, omistajat ja vuokralaiset pääsivätkin sopuun, mutta sitten Berliinin muuri murtui.

Hiljalleen vanhat sopimukset ovat unohtuneet ja vuokrat nousevat. Alkuperäisasukkailla ei ole enää varaa asua kodeissaan, joiden omistus on valumassa sijoitusyhtiöille.

Yhtäkkiä saan kuulokkeisiini ohjeen, että minun pitää kääntyä kohti metron sisäänkäyntiä ja kävellä sinne. Huomaan, että joukko on hävinnyt ympäriltäni ja jäljellä on vain kuusi muuta katsojaa. Astumme yhdessä raput alas ja heittäydymme audiokävelyyn tai jättimäiseen kuunnelmaan, kuten tekstin kirjoittaja Jörg Albrecht esitystä kuvaa.

Koko Kottbussertorin alue on valjastettu näyttämöksi. Ohitan metroaseman, turkkilaisia baareja ja epämääräisiä peliluolia, joiden kulmilla hengailevat sulautuvat tarinan kulissiksi. Tarkkailen metroon nousevia ihmisiä ja kiipeän suljetun hostellin läpi katolle. Aseman luona joku tyrkyttää käteeni mainosesitettä ja vasta hetken päästä tajuan, että se liittyy tekstiin, joka juuri soljuu korviini.

Kertojaääni jakaa tietoja alueen historiasta ja kehottaa ajattelemaan ja eläytymään. Välillä kuljen kuin olisin kiireinen individualisti. Toisinaan pysähdyn tarkastelemaan muita ryhmäläisiä ja haen yhteenkuuluvuuden tunnetta. Huolehdimme yhdessä siitä, että kaikki selviävät pimeän ja haisevan rappukäytävän läpi ja löytävät pois lasten leikkipaikalta.

Sitten tulee käsky astua kylmästä illasta rappukäytävään ja kiivetä epämääräiset raput ylös. Siellä minua tervehtivät katettu illallispöytä ja kynttilöiden lämpö. Näyttelijät esittävät viimeisen monologin. He muistuttavat, että kaupunki on kaikkien yhteinen lapsi, josta pitää huolehtia. Se on tehty ihmisistä, joiden yhteisöllisyys on kaikista tärkeintä. Esitys päättyy herkulliseen kasviskeittoon.

Minusta tuntuu pahalta alueen ja sen asukkaiden puolesta. Albrecht kuitenkin korostaa, ettei ole tarkoitus vetää rajaa uusien, rikkaampien tulijoiden ja alueen vanhojen asukkaiden välillä, vaan herättää solidaarisuutta.

Katson Kottbussertoria nyt aivan toisin silmin.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!