Maailmankartta, jossa Ruanda merkitty punaisella pallolla.
Paco juoksi henkensä edestä, ja joutui erilleen perheestään. Kaaoksen keskellä hän eksyi viidakkoon kuudeksi vuodeksi.
Kuva: Teemu Kumpulainen

Vuodet viidakossa eivät unohdu

Ruandan kansanmurhaa paetessaan Paco Pacifique eksyi viidakkoon kuudeksi vuodeksi.

Teksti: Aija SaariKuva: Teemu Kumpulainen

LyhyetMuuttoliike ja pakolaisuusRuandaKongo-KinshashaUganda

Jotkut kohtaamiset jättävät lähtemättömän jäljen. Joitain tarinoita ei voi karistaa mielestään. Työskentelin Opettajat ilman rajoja -verkoston vapaaehtoisena Rwamwanjan pakolaissetlementissä Ugandassa. Vaikka olin varautunut kaikenlaisiin kohtaloihin, tulin silti pysäytetyksi.

Tapasin Paco Pacifiquen Kampalan yössä, ohimennen ja sattumalta. Hän halusi puhua kanssani.

Tarinan alussa Ruandassa syntyneen pojan perheessä on viisi lasta, kodissa kaksi makuuhuonetta ja elämä hyvää. Isä työskentelee Tansanian lähetystössä ja äiti on kotona lasten kanssa.

Paco muistaa päivämäärän: 6.4.1994. Silloin Ruandan presidentin lentokone pommitettiin Kanomben lentokentällä. Tästä alkoi hutujen ja tutsien silmitön sota.

Samana iltana Pacon kotiin tunkeutui viisi aseistautunutta miestä. Kaikki pitkät, hoikat ja pieninenäiset ruandalaiset oli määrä surmata. Miehet raiskasivat Pacon äidin ja tappoivat isän. Paco juoksi henkensä edestä, ja joutui erilleen perheestään. Kaaoksen keskellä hän eksyi viidakkoon kuudeksi vuodeksi.

Vasta vuosituhannen taitteessa nuori mies onnistui löytämään tiensä UNHCR:n pakolaisleirille Kongossa, mistä hänet lennätettiin takaisin näennäisesti rauhalliseen Ruandaan. Muutama vuosi myöhemmin Paco löysi äitinsä Punaisen Ristin ja BBC:n avulla.

Kansanmurha ja vuodet viidakossa ovat jättäneet jälkensä Pacoon, joka ei pysty enää luottamaan vastaantulijoihin. Hän kärsii edelleen kammottavista painajaisista. Suhde äitiinkin on vaikea.

Myöhemmin Paco hakeutui ensin peruskouluun Ruandassa ja myöhemmin yliopistoon Ugandan Kampalassa. Nyt hänen kallein omaisuutensa on yliopistotutkinto. Hän kantaa tutkintopapereita aina mukanaan.

Tällä hetkellä kolmekymppinen Paco työskentelee logistiikkavastaavana. Jokin aika sitten häntä pyydettiin matkustamaan tavaroita kuljettavien rekkojen mukana Etelä-Sudaniin. Paco kieltäytyi vaarantamasta henkeään lähtemällä uudelleen sota-alueelle. Tuli lopputili.

Ymmärrän hyvin hänen päätöksensä. Työnantaja ei sitä ymmärtänyt. Kun istuimme kahvilla Kampalassa, kertoi Paco haaveilevansa ihan tavallisesta, turvallisesta elämästä, työstä ja perheestä. Ihan samoista asioista kuin me kaikki muutkin.

Tällaisia tarinoita kuunnellessa tekee mieli ottaa vielä toinen kuppi kahvia ja hengittää syvään. Olla edes hetken kiitollinen rauhasta.