Artikkelikuva

Paikkansa löytäneet

Miltä tuntuu asua kaupungissa, jossa kaikki ovat muualta muuttaneita? Kuusi viipurilaista kertoo, miten he ovat kotiutuneet historialliseen kaupunkiin.

Vuosina 1939-1944 Viipuri evakuoitiin ja asutettiin uudelleen useaan otteeseen. Ensimmäiset evakkoon lähteneet kaupunkilaiset palasivat vuonna 1941, kun rintamalinja siirtyi itään. Silloin Viipuriin jo kotiutuneet venäläiset joutuivat muuttamaan Pietariin.

Kun Neuvostoliitto sai Viipurin takaisin vuonna 1944, kaupunki asutettiin Moskovasta ja Pietarista käsin.
Neuvostoaikana kaupungilla oli erikoisstatus, jonka mukaan sinne saattoi muuttaa vain työn tai avioliiton perässä.

Rajan läheisyys teki Viipurista sotilaiden ja heidän perheidensä kaupungin: perheet oli komennettu muuttamaan Viipuriin milloin mistäkin.

Nykypäivän viipurilaiset ovat syntyneet eri puolilla entistä Neuvostoliittoa. Toisin kuin vanhoissa venäläisissä kaupungeissa, yhteistä kulttuuria ei näin lyhyessä ajassa ole kehittynyt.

Moni hakeekin yhteyttä nykyiseen kotiseutuunsa historian kautta. Historiantutkimus on viipurilaisille rakas ja yleinen harrastus.

Asja Volkonova, ennustaja

”Minut on kasvattanut mummoni, jonka luona asuin maaseudulla. Hän halusi kovasti, että oppisin hänen taitonsa. Mutta minä unelmoin elokuvamaailmasta ja lähdin opiskelemaan näyttelijäksi.

Kun tulin ensimmäistä kertaa Viipuriin, tunsin heti että kuulun tänne. Kaupunkihan on kuin suoraan elokuvista!

Näyttelijälle täällä ei ole paljon työtä, mutta mummolta oppimista taidoista on ollut hyötyä. Ennustamisesta tuli ammattini. Vaikka osaan työni hyvin, en vielä tiedä miten välttää väsymistä. Harva tulee luokseni tasapainoisessa tilassa. Suurin osa etsii ratkaisua pulmiinsa tai kaipaa tukea. Olen hyvin empaattinen ja annan kaikkeni muille. Siksi otan ihmisiä vastaan vain yhtenä päivänä viikossa.

Työparini on kesy varis nimeltä Mara. Käytän riimuennustusta sekä tarot-kortteja, jotka Mara valitsee. Meistä tuli niin kuuluisa parivaljakko, että nyt meidät kutsutaan jopa firmojen virkistyspäiville ennustamaan!”

Galina Vinogradova, Pyhän Olavin tornin vartija

”Kesällä kävijöitä on niin paljon, ettei omia ajatuksiaan ehdi ajatella, mutta talvella voi olla hyvinkin hiljaista. Sellaisina päivinä ajattelen, millaista täällä oli ennen. Yritän kuvitella, minkälaiset ihmiset kävelivät näitä käytäviä.

Viipuri on venäläisten silmissä erikoinen, maaginen kaupunki. Harva kuitenkaan ajattelee, että kaikki kaupungin nykyiset asukkaat ovat tulleet tänne muualta. Kenelläkään ei  ole juuria täällä.

Neuvostoliitossa ihmiset usein asettuivat asumaan uuteen paikkaan, johon heillä ei ollut mitään siteitä. Silti kaikissa kaupungissa on aina joitakin ihmisiä, joiden isät ja isoisät ovat asuneet siellä.

Toisin on Viipurissa: täällä kaikki olemme muukalaisia. Rakennamme jokainen omaa suhdettamme kaupunkiin ja sen historiaan, ja siirrämme kokemuksemme seuraaville sukupolville. Näin tänne syntyy ihmisiä, jotka kokevat juuriensa olevan täällä.

Mietin usein, onko Viipuri meille kuvitelma, jolle keksimme merkityksiä. ”

Vasili Karojan, teatterituottaja ja visionääri

”Näen Viipurin loistavana kulttuurinäyttämönä. Siksi halusin tuoda teatterin ja taiteen kaduille.

Aloin järjestää kulttuurifestivaalia, jota pyörittäisivät kaupunkilaiset itse ja joka kuuluisi kaikille. Ensimmäisen kerran se pidettiin vuonna 2011. Pian kaikki puhuivat vain festivaalistamme ja koko vanha Viipuri muuttui yhdeksi valtavaksi teatterinäyttämöksi.

Kukaan ei uskonut, että näin suuri, koko kaupungin vallannut tapahtuma voidaan järjestää ilman suuria sijoituksia, merkittäviä sponsoreita tai ammattituottajien panosta. Mutta viipurilaiset tulivat mukaan täysillä! Valitsimme katuteatteriin sopivat näytelmät, joiden aikana katsoja ei päässyt rentoutumaan, vaan oli aktiivisessa roolissa näyttelijöiden rinnalla. Sellaista ei ole täällä tehnyt kukaan ennen, eikä mikään valmistanut yleisöä sellaiseen taidemuotoon.

Viipuri näytti, että se on muuntautumiskykyinen ja avoin uudelle.

Mikä voisi olla parempi kotipaikka taiteilijalle ja visionäärille?”

Konstantin Butorin, savenvalaja

”Olen aina tuntenut vetoa käytännöllisiin ammatteihin. Viipuri on mitä sopivin kaikenlaisille kädentaitajille, on­­han kaupunki aina ollut kauppateiden risteyksessä. Alussa opiskelin leipuriksi ja olisin kai päätynyt leipomaan niitä kuuluisia Viipurin rinkeleitä. Mutta kun seurasin savenvalajaisäni työtä, löysin kutsumukseni. Erityisesti nautin siitä, kun kesäaikaan voin opettaa taitojani  halukkaille Monrepos-puistossa.

Vaikka nykypäivän valajat käyttävät kemikaaleja ja nykyaikaista kalustoa, itse olen innostunut vanhoista metodeista. Esimerkiksi pilaantuneesta maidosta tuli mainio musta kiille saviruukuille!

Suurin osa savesta tulee Viipurin seudulta; nämä ruukut ovat siis todella paikallisia tuotteita. Viime vuosina myös ostajat ovat olleet pääosin viipurilaisia tai muualta Venäjältä. Vielä kymmenen vuotta sitten ostajat olivat ulkomaalaisia turisteja.”

Vitali Dudoladov, aarteenetsijä

”Vuonna 2000 vapauduin vankilasta  ja olin eksyksissä. Ei ollut työtä eikä kotia, vaimokin lähti. Silloin käteeni osui kirja Viipurin linnan historiasta. Kertomukset kaupunkiin piilotetuista kätköistä ja maanalaisesta tunneliverkosta kaappasivat ajatukseni. Aloin käydä kirjastoissa, tutkia vanhoja karttoja ja aikalaisten muistiinpanoja, tutkia vanhoja rakennuksia.

Harrastukseni, jota monet pitivät hulluutena, pelasti minut hulluudelta. Kun minulla ei ollut ketään eikä mitään, löysin halun elää ja olla hyödyksi tälle kaupungille.

Vuosien varrella olen löytänyt aarteita: seinään piilotettuja kultakätköjä, yli sata vuotta vanhan teatteripuvuston ja kokonaisen apteekin, jonka lääkkeet ja rohdokset ovat odottaneet ostajiaan vuodesta 1939. Tunnelit, joista on kirjoitettu historiankirjoissa, ovat yhä tutkimatta. Legendat saavat minut yhä kaivamaan kellareita ja kiipeämään ullakoille.”

Juri Vdovin, kellotornin kelloseppä

”Äitini toi minut Viipuriin pikkulapsena vuonna 1955. Olen varttunut täällä. Kuten kaikki sen ajan lapset, etsin maanalaisia käytäviä ja unelmoin aarteista, jotka on kuulemma piilotettu myös tämän tornin alle.

Tapasin silloisen kellosepän, joka piti kellotornista huolta vapaa-ajallaan. Me lapset tunsimme hänet Misha-enona, oikeaa nimeä en tiedä. Mies opetti minulle kaiken minkä itse tiesi kellosta. Siitä lähtien kellosta huolehtiminen on ollut velvollisuuteni. Viipuri on elänyt tämän saman kellon mukaan luultavasti jo 1600-luvulla. Miten voisin antaa kellon pysähtyä nyt?

Olen ammatiltani autonkuljettaja, mutta työn ohella olen käynyt huoltamassa tätä kelloa jo lähes 40 vuotta. Mutta palkkaa – ruhtinaalliset 50 euroa (4000 ruplaa) – olen saanut vasta viimeiset vuodet!

Talvisin kellomekanismi jäätyy helposti ja kello alkaa kulkea jäljessä. Talviaikaan minun onkin tarkistettava tilanne useamman kerran päivässä. Mutta kesälläkään en voi poistua kaupungista pidemmäksi aikaa kuin viikoksi, niin usein mekanismi vaatii virityksen.

Unelmani olisi löytää innokas oppipoika, joka sitoutuisi pitämään vanhasta kellosta huolta,  niin kuin minä aikoinani lupauduin.”

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!