Näkökulmat

Kriittinen katse tulevaisuudesta

Suomalaisia kiinnostaa usein se, mitä meistä ajatellaan ulkomailla. Itse olen viime aikoina pohtinut, mitä meistä ajattelisi tulevaisuudesta tullut aikamatkustaja.

Tulevaisuuden ihmeiden lisäksi olen siis kiinnostunut siitä, mitä meistä ajatellaan tulevaisuudessa.

Ihmiskunnan suuri kertomus on ollut se, että olemme oppineet elämään paremmin tragedioidenkin keskellä. Kaikesta sotimisesta ja erimielisyyksistä huolimatta olemme pystyneet kerääntymään yhteen ja julistamaan, että kaikilla ihmisillä on tiettyjä oikeuksia. Vaikka oikeudet ovatkin olleet helpompia julistaa kuin toteuttaa, yhteinen arvopohja on silti olemassa.

Tämän kehityksen suunta tuntuu nyt kääntyneen. Se on nähtävissä erityisen selvästi EU:n naapurustossa: demokratian peruspilarit heiluvat uhkaavasti Turkissa ja Venäjällä. Sananvapauden tila on käynyt koko ajan ahtaammaksi, samoin oikeuslaitoksen ja oppositioliikkeiden tilanne.

Kylmä puhuri puhaltaa myös Euroopan unionin sisällä. Huolestuttavimmalla tiellä on ollut jo pitkään Unkari, jonka jalan jälkiä Puola näyttää lähteneen nyt seuraamaan.

Viimeisen vuoden aikana usko ihmisoikeuksiin on horjunut laajemminkin. EU-maat ovat runnoneet läpi kansainvälisen oikeuden rajoja koettelevan pakolaissopimuksen Turkin kanssa. Se vie monilta ihmisiltä oikeuden hakea turvapaikkaa.

Me joukkopalautamme turvapaikanhakijoita ilman asianmukaista käsittelyä Turkkiin ulkoistaaksemme omat velvoitteemme. Ihmisoikeusjärjestö Amnestyn mukaan Turkki on taas palauttanut tuhansia syyrialaispakolaisia Syyriaan vuoden alusta asti. Kohtelemme ihmisiä – äitejä, isiä, lapsia ja vanhuksia – kuin kauppatavaraa siirtelemällä heitä mielivaltaisesti paikasta toiseen.

Ihmisoikeuksien ja demokratian periaatteiden kyseenalaistaminen on uhka koko yhteiselle unionillemme. EU:n uskottavuus on pohjautunut paljolti juuri sen arvoihin. Jos alamme tinkiä pakolaisten oikeuksista, mistä tingimme seuraavaksi? Voimmeko uskottavasti vaatia muita noudattamaan ihmisoikeuksia, jos poljemme niitä itse?

Tulevaisuuden ihminen ei saavu luoksemme aikakoneella, mutta heitä kasvaa kohduissa, kehdoissa ja kouluissa. Mitä he meistä sanovat? Ihmettelevätkö he, miten niin monet olivat hiljaa, kun sotaa ja vainoa pakenevat ihmiset hukkuivat mereen? Miksi myimme periaatteemme?

Toivon, että kyseessä on vain väliaikainen takapakki – ei alku syvemmälle ihmisoikeuksien turmelemiselle. Uskon, että merkittävä osa kehityksestä on kuitenkin yhä tätä puhuria vastaan. Vastustukseen tarvitaan suuren enemmistön ääntä ja rohkeita päättäjiä. Sellaisia ihmisiä, jotka pelkojen ja itsekkyyden sijaan muistavat inhimillisyyden – ja miettivät, millaisen jäljen jätämme ihmiskunnan historiaan.

Tilaa Maailman Kuvalehti