Piirros eläimestä meressä
Sata vuotta sitten meren pohjan näki aina kahdeksan metrin syvyyteen saakka.

Unelma kahdeksasta metristä

Nyt kun ymmärrämme merta aiempia sukupolvia paremmin, käsitämme sille tehdyt rikokset. Itämeri voi vielä elpyä, jos annamme sille mahdollisuuden. Lapsemme voivat uida meressä ja syödä sen kaloja sairastumatta, kirjoittaa Aleksis Salusjärvi.

Teksti: Aleksis SalusjärviKuva: Outi Kainiemi

PitkätYmpäristöSaasteVesi ja jätehuolto

”Ymmärrättehän, tahdon päästä selville,
noudattaako meri jotain järjestelmää vai tekeekö
se aivan miten sattuu...se on tärkeätä.” - Muumipappa


Meri on kuin ihmiskunnan alitajunta. Suurin osa maapallosta on merta, emmekä tunne sitä kovinkaan perusteellisesti. Tiedämme, että meri on elämälle välttämätön, mutta se tuntuu elävän meistä irrallaan. Veden varassa ihminen on avuton. Myrskyävän meren voima saa hullunkin tuntemaan kunnioitusta.

Kun Tove Jansson kirjoitti Muumipappaa ja merta, Itä­meri oli paljon mystisempi vesistö kuin tänään. Maailman meret ajateltiin käytännössä äärettömiksi kokonaisuuksiksi. Ei uskottu, että ihminen kykenisi vaikuttamaan niihin millään tavalla. Itämereen suhtauduttiin vielä 1960-luvulla kaato­paikkana, johon jätteet saattoi huoletta heittää.

Mereen on haudattu jätteitä aikojen alusta asti, koska se on ajateltu syvyyden nieluksi. Yhä vieläkin saaristossa törmää huvi­veneilijöiden huolettomasti hylkäämiin roskiin. Saaristolaisten keskuudessa uppoava jäte on kipattu syvänteisiin sukupolvien ajan. Tämä tapa on selvästi ihmiselle ominainen: Tyynessä valtameressä on Keski-Euroopan kokoinen jätepyörre, ja pienempiä merten jätelauttoja on neljä ympäri planeettaa.

Merentutkijoiden piirissä vallitsi vielä 50 vuotta sitten käsitys, että meren ekosysteemi on itsenäinen ja se elää käytännössä ihmisestä irrallaan. Ajatus on jollain lailla lohdullinen. Tutkijat ajattelivat esimerkiksi, että merta voisi paikoitellen peltojen tapaan lannoittaa, jolloin kalansaaliit paranisivat. Luonto näyttäytyi niin paljon ihmistä suurempana, että sen haavoittuvuutta ei osattu edes epäillä.

Vaikuttaa ikävästi siltä, että meri ei unohda meitä, vaikka me hautaamme sinne kaiken, jonka itse haluamme unohtaa. Meri totisesti toimii kuten alitajunta.

Herätys todellisuuteen oli karu, kun huomattiin, että Itä­merestä löydetyt myrkyt päätyivät kaloista ihmisiin ja varastoituivat elimistöön. Itämerestä oli yhtäkkiä tullut vaarallinen. Nyt olemme jo tottuneet ajatukseen dioksiinipitoisista silakoista ja syömme villiä kalaa terveytemme kustannuksella.

”Ongelma maailmanlopun suhteen on, että sitä ei välttämättä huomata.” Näin sanoi runoilija Olli-Pekka Tennilä. Ajatus on koomisuudessaan kylmäävä. Maailmanloppu voi mennä ohi, kun on muita kiireitä. Yhtäkkiä raskaana olevat naiset eivät voi syödä kalaa. Yhtäkkiä säätiedotuksiin lisättiin sinilevävaroitukset, yhtäkkiä Pietarin laivaväylän öljyonnettomuus on arkinen uhka. Olemme niin tottuneet Itämerestä kumpuaviin ikäviin uutisiin, että ne aiheuttavat olankohautuksia.

Omiin silmiini Itämeren kurjistuva tila on käynyt selväksi. Olen veneillyt aktiivisesti koko elämäni, ja kun katson valokuvia Suomenlahdelta 30 vuoden takaa, ne näyttävät sadunomaisilta. Jo tuolloin pahoin saastunut meri näyttäytyy kuin kaupungilta ennen lentopommitusta.

Tuttujen lahtien tukehtumisen seuraaminen on ollut musertava kokemus. Rihmalevät ovat lisääntyneet katastrofaalisesti joka puolella, ja kalalajien alamäki on yhä hälyttävämpää. Monelle merialueelle en halua enää mennä, sillä muisto niiden tuhoutuneesta kauneudesta on liian kipeä.

Yksi selvä maailmanloppu on tapahtunut myös saariston elinkeinoille ja elämäntavoille. Pikkupoikana tunsin vielä ammattikalastajan, joka elätti itsensä verkoilla. Nykyään tuollaista saaristoelämää ei juuri enää ole. Joni Skiftesvikin kirjojen Suomi on hiljalleen siirtynyt vain muistoissa eläväksi maailmaksi.

Itämeren koko vesimäärän vaihtumisen arvioidaan vievän 30–50 vuotta. Itämeren suojelu aloitettiin 1972, kun Suomi järjesti kongressin, jonka lopputuloksena syntyi suojelusopimus. Noista päivistä Itämeren koko vesimäärä on siis kertaalleen jo vaihtunut.

Itämeren keskeinen ongelma on, että se saastuu kokoaan paljon suuremman alueen valumavesistä. Valuma-alue on neljä kertaa vesialtaan kokoinen ja ulottuu 14 valtion alueelle, aina Slovakiaan ja Ukrainaan asti. Tällä alueella asuu 85 miljoonaa ihmistä. Itämereen laskee satakunta jokea, jotka tuovat suurimman osan niistä ravinteista, joihin meri on tukehtumassa.

Maailman muuttumisen hitautta on usein tuskaista seurata. Tasan kymmenen vuotta sitten Hannes Heikura voitti Vuoden lehtikuvaaja -palkinnon otoksella purjeveneestä sinilevälautassa. Tuomaristo kuvasi pelottavaksi ja kauniiksi kuvaa, jossa purjevene piirtää paksuun levälauttaan pitkän vanan.

Äkkiseltään tuntuu, ettei mikään ole muuttunut. Peltojen suojakaistat ja esimerkiksi kipsin levittäminen pelloille ovat silti paikoitellen vähentäneet valumavesien ravinteita.

Silminnähtäviä tuloksia toimenpiteistä on jo havaittavissa esimerkiksi Saaristomerellä. Silti vuodet vierivät ja saastuminen jatkuu. Jopa yksinkertaiset muutokset matelevat. Ammattimerenkulussa Itämeri on usein yhä viemäri, johon jätökset päätyvät sellaisinaan. Vaikka kaikki Itämeren maat ovat päätöksen takana, käymäläjätevesiä lasketaan risteilylaivoilta mereen aina vuoteen 2023 saakka, pelkästään huvin vuoksi.

Silti toivo elää. Lannoitepäästöjen määrä on vähentynyt tällä vuosisadalla tasaisesti, ja tulokset näkyvät monella meri­alueella välittömästi. Viime keväänä Helsingin edustan vesi oli kirkkaampaa kuin vuosikausiin. Luonnoltakin on saatu veto­apua: viimeisen kolmen perättäisen vuoden suolapulssit ovat toistaiseksi katkaisseet pitkään jatkuneen hapettoman pohja-alueen laajenemisen Itämeren pääaltaalla.

Muumipappa tutkii merta säntillisesti ja tieteellisin keinoin. Hänen tavoitteensa on hallita rakastamaansa merta, missä hän epäonnistuu. Meren salaisuudet eivät avaudu. Meille ne sen sijaan ovat avautumassa, ja kuten niin usein, tieto lisää tuskaa. Nyt kun ymmärrämme merta paremmin kuin yksikään aiempi sukupolvi, käsitämme sille tehdyt rikokset.

Tämän tarinan loppu on kuitenkin vielä kirjoittamatta. Itämeri saattaa vielä elpyä, jos annamme sille reilun mahdollisuuden. Lapsemme voivat uida meressä ja syödä sen kaloja sairastumatta.
Itämerikomission tavoite on parantaa meren tilaa vuoteen 2021 mennessä näkyvästi. Veden kirkkauden osalta näkö­syvyyden tulisi tuolloin olla Suomenlahdella neljä metriä. Pahimmillaan leväkukintojen aikaan se on nyt puolen metrin luokkaa.

Sata vuotta sitten pohjan näki aina kahdeksan metrin syvyyteen saakka. Se tuntuisi tavoitteena mahtailevalta utopialta, mutta käännös parempaan voi silti olla viimeinkin käsissämme.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Aleksis Salusjärvi katsoo kameraan.

Aleksis Salusjärvi

Kirjoittaja on helsinkiläinen kulttuurijournalisti ja kriitikko.