Piirros paperipussi päässä istuvasta ruokailijasta
Syömisessä ei ole kysymys vain oman ruumiin toiminnoista, vaan myös toisten ihmisten ja muiden eläinten kohtaloista, maasta ja ilmasta.
Kuva: Aiju Salminen

Etkö sinä yhtään häpeä?

Syömisen pitäisi herättää kosmista kauhua ja eksistentiaalista tuskaa. Syömällä kiinnitämme itsemme kohtalokkaasti maailmaan: meistä tulee mutkikkaan koneen osia, joilla on vastuunsa koneen hyvästä toiminnasta, kirjoittaa Antti Nylén.

Teksti: Antti NylénKuva: Aiju Salminen

PitkätKulttuuriRuoka ja ravitsemus

Parikymmentä vuotta sitten luin jutun, joka jäi mieleeni ajelehtimaan: David Bowie harmitteli haastattelussa 1970-luvulla sitä, että hänenkin on pakko nukkua. Mitä ajanhaaskausta! Ja mikä nöyryytys: olla pakotettu tunnustamaan oma inhimillisyytensä ja säännöllisin väliajoin luopumaan tajunnasta.

Nyt, kun rupesin kirjoittamaan syömisestä, tuo vähäpätöinen ajatus palasi mieleeni (kuin todisteena siitä, ettei muistiin jää mitään ilman salattua tarkoitusta). Samalla muistin myös Vladimir Nabokovin muistelmien jakson, jossa kirjailija kertoo pahoista univaikeuksistaan. Uni oli Nabokoville ”henkistä kidutusta”; hänelle oli hyvin väsyneenäkin ”suunnattoman vastenmielistä tulla temmatuksi irti tajuisuudesta”.

Nabokov pilkkaa kirjassaan niitä, jotka mielellään ja estottomasti nukkuvat: ”Junissa ihmiset, jotka panevat sanoma­lehtensä syrjään, ristivät typerät käsivartensa ja käyttäytyen loukkaavan tuttavallisesti alkavat heti kuorsata, ällistyttävät minua yhtä paljon kuin se estoton veikkonen, joka kaikessa rauhassa ulostaa puheliaan ammeessa­istujan läsnäollessa.”

Näin luonnollisen tarpeen pilkkaaminen on riemastuttavaa. Se on sitä paitsi jotain, mitä ainoastaan kirjallisuudessa voi tehdä. Juuri siksi, että nukkumista niin yleisesti pidetään niin viattomana, se kenties ei sitä olekaan? Jeesuksellakin oli syynsä haukkua opetuslapset pystyyn, kun nämä eivät Getsemanessa jaksaneet valvoa.

Itselleni nukkuminen ei ole ongelma. Ja vaikka en sentään julkenisi nukkua julkisesti, eivät julkinukkujat herätä minussa raivoa vaan lähinnä myötätuntoa. Ihmisparat.

Syömisestä sitä vastoin ajattelen suunnilleen samoin kuin Bowie ja Nabokov nukkumisesta: todella kyseenalaista puuhaa!

 

Olen nähnyt tapauksia, joissa henkilö ottaa lähijunassa tai bussissa esille ison muovisen eväsrasian ja rupeaa syöttämään siitä rivakkaan tahtiin suuhunsa jotakin kiinteää ravintoa, josta huokuvat hajut ja aromit leviävät toisten ihmisten henkilökohtaiselle alueelle. Kaikenlaiset piirakan- ja patonginsyöjät ovat vielä yleisempi näky. Heitä rohkaisevat tekoonsa liikkeet, joissa myydään juuri tähän tarkoitukseen ajateltuja take-away-annoksia asemahalleissa. Monesti näiden syömäreiden kasvoilta ei ole erotettavissa vähintäkään häpeän merkkiä. Olen aina ajatellut, että bussien ovilla on burgerinkieltokyltit säädyllisyyden, ei siisteyden vuoksi.

Omissa oloissaan kukin tehköön mitä haluaa, mutta en minä julkistakaan syömistä kieltäisi. Herra paratkoon, onhan ihmisillä oikeus tyydyttää nälkänsä, vaikeissakin oloissa! Oikeastaan melkeinpä ihailen junassa syöjien tyyntä häpeämättömyyttä. Se on hyve, jota itselläni ei ole. Haluaisin sen! Se ratkaisisi niin monta asiaa. Vihiksen sullominen kasvoissani olevasta aukosta sisään keskellä kaupunkia, ihmisten nähden, on minusta tuskallista. Hävettää. Kunpa voisinkin vähät välittää ja tyynesti tyydyttää proosallisen tarpeeni.

Syöminen on kuitenkin vain pieni osa pitkästä tapahtumasarjasta. Kuulun niihin, joiden on pakko ajatella koko kuvaa.

Esimerkiksi siis sitä, että huippukokit tekevät työkseen latenttia ulostetta.

Esseisti Antti Hurskainen kirjoittaa eräässä esseessään nabokovmaisin sävyin olevansa mieluiten syömättä, vaikka tunnustaakin silloin tällöin nauttivansa syömisestä: ”Pastan ja kastikkeiden haarukoiminen suuksi kutsuttuun limaiseen kuiluun herättää voimakkaita kuvotuksen tunteita, jos asiaa lainkaan seisahtuu ajattelemaan. Ero ulostamiseen ja virtsaamiseen jää hiuksenhienoksi.”

Näistä mainioista sanoista tulee mieleeni Luis BuñuelinVapauden aaveen kohtaus, jossa porvarit istuvat pöydän ympärillä vessanpöntöillä. Välillä he käyvät pienessä kopissa syömässä. Nämä saman asian kaksi eri ulottuvuutta on erotettu toisistaan yhtä jyrkästi kuin todellisuudessa. Kuvio ainoastaan on ylösalainen.

Tunnetusti Milan Kundera määritteli kitschin ”paskan kieltämiseksi”, mutta porvarillisuuden voisi tällä lauseella määritellä melkein paremmin. Buñuel halusi tietysti lähinnä ärsyttää porvareita. Mutta laajemmin tulkittuna kohtaus on syvällisempi, moralistisempi. Se tekee näkyväksi jotain, miltä halutaan sulkea silmät.

Sillä kuten Nabokov saarnasi, ei silmien sulkemisessa ole mitään kehuttavaa! Kunnon ihmisen pitää vastustaa unta.

 

Buñuelin elokuvissa on paljon vastaavaa. Porvarillisuus on hänelle niin ankara pakkomielle, ettei hän oikein koskaan päässyt siitä yli, vitsiä pidemmälle. Hän oli porvarillisuuden vanki, hauska kyllä, mutta vanki silti. On sinänsä porvarillista rajata huomio vain yksityiseen todellisuuteen, omien tai kaikille tuttujen halujen, tunteiden ja ruumiintoimintojen piiriin. Vessahuumori on vain porvarillisen etiketin kääntöpuoli. Sen kääntäminen esille on helppoa.

Syömisessä ei ole kysymys vain oman ruumiin toiminnoista, joita on mahdotonta paeta, vaan myös toisten ihmisten ja muiden eläinten kohtaloista, maasta ja ilmasta, kirjaimellisesti kaikesta. Lautasella olevan massan kumoaminen ”limaiseen kuiluun” on teko, jonka pitäisi herättää – ehkä pikemminkin kuin porvarillista inhoa – kosmista kauhua ja eksistentiaalista tuskaa. Syömällä kiinnitämme itsemme kohtalokkaasti maailmaan. Meistä tulee mutkikkaan koneen osia, joilla on vastuunsa koneen hyvästä toiminnasta.

Kaikki ”luonnollinen” kuuluu auttamatta moraalin ja etiikan piiriin. Sitä pitää epäillä, arvioida ja tarkastella kriittisesti juuri siksi, että siihen on pakko muodossa tai toisessa, ennemmin tai myöhemmin, suostua – jos tahtoo olla olemassa, moraalinen valinta sekin. Olemiseni on rasite maailmalle juuri luonnollisten tarpeideni takia. Jos olisin kivi, voisin olla huoleti. Kivien ei tarvitse hävetä.

Häpeä pakottaa itsesäätelyyn, aika ajoin tarkistamaan, että oma tilani on juuri sen kokoinen kuin on välttämätöntä. Häpeä on rationaalinen, moraalinen, yhteiskunnallinen tunne.

Tieto lisää paitsi tuskaa, myös häpeää. Pihvin syöminen on sitä, kun vie yksin junanvaunun kaikki paikat.

Eikä todellakaan, sittenkään, ole mitään ihailtavaa tai kadehdittavaa siinä, että tekee moisen teon häpeämättä!


Kirjoittaja on helsinkiläinen esseisti, suomentaja ja kamera-amatööri.