Korealainen tyttö seisoo kaupungin silhuettia vasten kannatellen tietokoneen näppäimistöä käsissään päänsä yläpuolella.
Videopelikulttuuri on suosittua Etelä-Koreassa. Parhaista pelaajista on tullut seurattuja idoleita, jotka mittelöivöt erilaisissa megaluokan peliturnajaisissa.
Kuva: Ed JonesLehtikuva-AFP

Mitä maailma harrastaa?

Kokosimme maailmalta kiinnostavia esimerkkejä siitä, miten ja mihin vapaa-aikaa käytetään. Samaan aikaan kun Havaijilla hulataan, Virossa kiikutaan.

Teksti: Mimosa Hedberg

PitkätKulttuuri

Tietokonenörteistä tuli staroja

Etelä-Korea. Videopelikulttuuri on räjähtänyt käsiin Etelä-Koreassa. Parhaista pelaajista on tullut seurattuja idoleita, jotka mittelöivät erilaisissa megaluokan peliturnajaisissa. Kilpailut lähetetään televisiosta, ja tuloksia voi seurata maan isoimman nettiportaali Naverin sivuilta.

Mutta miten kokonaisen kansakunnan innostus videopeleihin sai alkunsa? Jäljet johtavat 1990-luvulle, jolloin Aasiaa koetteli paha finanssikriisi. Tuolloin Etelä-Korean hallitus päätti panostaa telealaan ja internet-infraan, mikä osaltaan loi siemenen kukoistavalle videopelikulttuurille. Kun yhteydet pelasivat, olivat markkinat otolliset vakavallekin pelaamiselle.

Videopelaaminen alkoi todella kukoistaa 2000-luvulla. Nykyään ammattimaisimmat pelaajat treenaavat monta tuntia päivässä. Parhaimmilla on pelaamiseen jopa valmentajia.

Hypellä on kääntöpuolensakin, sillä Etelä-Koreassa peliriippuvuus on yleistä. Otsikoissa näkee uutisia jopa liian pelaamisen aiheuttamista kuolemantapauksista. Siksi myös maan hallitus on yrittänyt suitsia ongelmaa uudella lainsäädännöllä, joka kieltää nettipelaamisen alle 16-vuotiailta iltakymmenen ja aamukuuden välillä.

Silti pelaamiseen jää edelleen rutkasti aikaa, ja rajoitteista huolimatta ”kansallisurheilu” elää ja voi hyvin. Esimerkiksi Samsung White on yksi eniten fanitetuista joukkueista, joka voitti vuonna 2014 League of Legends -pelin maailmanmestaruuden – ja samalla huiman 1 miljoonan dollarin päävoiton. Tuolloin 40 000 fania täytti täyden jalkapallostadiumin seuratessaan kiihkeää kamppailua. Se on enemmän kuin koko Kajaani yhdessä paikassa.

Uusi sukupolvi tanssii hulaa

Havaiji. Kädet liikkuvat pehmeästi, lantio keinuu. Tanssijoilla on päissään seppeleet, kauloissaan leit ja päällään tanssin rytmissä liikkuvat ilmavat hameet. Kuka ei vähintäänkin mielikuvissaan tuntisi havaijilaista hulatanssia?

Tyynellämerellä sijaitseva Yhdysvaltojen osavaltio on tunnettu tanssistaan, johon ei voi olla saarella törmäämättä. Aina kun letkeä musiikki soi, tanssii joku jossain myös hulaa, oli sitten kyse hotellin aulasta tai ostoskeskuksesta.

Tanssi ei ole kuitenkaan pelkästään turistien viihdyke, vaan sitä harrastavat niin lapset kuin naiset ja miehetkin. Tanssi vaatii paljon voimaa etenkin syvistä lihaksista, sekä kosolti teknistä osaamista, joten helppo harrastus se ei ole.

Hula on havaijilaisille elämäntapa: keino olla yhtä maan, historian ja ihmisten kanssa. Alun perin tanssin uskotaan olevan lähtöisin uskonnollisista seremonioista, ja siksi se on iso osa niitä nykypäivänäkin.

Kun kristityt lähetyssaarnaajat saapuivat saarelle 1800-luvulla, he näkivät paikallisten naisten ja miesten esittämän muinaisen tanssin paholaisen työnä. Tanssia yritettiin kieltää, mutta se osoittautui mahdottomaksi .

Nykyään hulaa halutaan suojella. Tanssin on ominut etenkin Havaijin nuorempi sukupolvi, ja siksi tanssikeskuksia, joita kutsutaan halausseiksi, löytyy ympäri saarta. Kokeilla voi joko modernimpaa ja länsimaiseen musiikkiin tanssittavaa hula auanaa tai sitten perinteistä ja dramaattisempaa hula kahikoa.

Etelänaapurissa tykätään kiikkua

Viro. Keinut ovat jo pitkään kuuluneet virolaiseen elämänmenoon. Kylistä on aina löytynyt vähintään yksi puinen kyläkiikku, jonka ympärille on kokouduttu vaihtamaan kuulumiset ja juorut.

Keinuminen ei siis ikinä ole ollut etelänaapurissamme pelkkä lasten harrastus, mutta 1990-luvulla siitä kehittyi maan itsenäistyttyä oikea urheilulaji, kiiking. Kiikingissä keinutaan isossa kiikussa, jossa tarkoitus on mennä ympäri täysiä kierroksia – juuri niin kuin me kaikki lapsina halusimme!

Laji vaatii paljon voimaa ja siinä järjestetään jo oikeita kilpailuja, vaikka valtavirtaa se ei missään nimessä vielä olekaan. Kilpailuissa kisataan siitä, kuka pystyy tekemään kierroksen korkeimmassa keinussa.

Keinut ovat kilpaharrastajille säädettäviä, ja keinun kokoa voi muuttaa taitojen kehittyessä. Yhden sentin lisääminen tuntuu kilpailijasta yhtä haastavalta kuin korkeushyppääjästä, joten helppoa kiikkuminen ei ole.

Viron – ja samalla koko maailmanennätykset huikentelevat tällä hetkellä yli seitsemässä metrissä. Kilpailijoita löytyy Yhdysvalloista asti, vaikka ennätystä pitelee hyppysissään virolaismies. Virosta löytyy kiikingille myös oma liitto, joka valvoo ja edistää lajin harrastamista.

Liian hurjapäistä tai ei, virolaisten kehittämä uusi laji todistaa, kuinka ihminen osaa luoda uusia ja nykypäivään sopivia harrastuksia myös vanhojen perinteiden pohjalle.

Pallopeli, jota pelataan joka kylässä

Myanmar. Chinlone on kansallisurheilua Myanmarissa, entisessä Burmassa. Kun matkustaa maaseudulla, pallopeliporukoita voi bongailla pienimmästäkin kylästä. Suurkaupunki Yangonissa peli saatetaan pistää pystyyn keskelle katua pimeän tullen.

Nuorukaiset käärivät perinteisen kietaisuhameensa longyin ylös ja pomputtelu voi alkaa. Chinlone onkin erityisen suosittua nuorten miesten keskuudessa, mutta ei ole tavatonta nähdä vaikkapa avojalkaisia munkkeja kaavuissaan pompottelemassa palloa.

Mistä pelissä sitten on kyse? Pelaajat muodostavat pienen ympyrän, jossa tarkoitus on pomputella rottinkista palloa sen osumatta lainkaan maahan. Palloa pomputellaan mitä kekseliäimmillä vartalonosilla, mutta käsiin pallo ei saa koskea. Uniikin pelistä tekee sen, että vastustajaa ei ole – tarkoitus on saada yhteispelillä pallo pomppimaan mahdollisimman monta kertaa.

Myanmar on pääosin buddhalainen maa, ja peli on tärkeä osa uskonnollisia juhlia. Tällöin peliin yhdistetään usein perinteinen musiikki, joka motivoi pelaajia esiintymään mahdollisimman näyttävästi.

Eri lähteiden mukaan chinlonea on pompoteltu Myanmarissa ainakin satoja, ellei jopa yli tuhat vuotta. Brittien kolonialismin myötä perinteiset eurooppalaiset lajit kuten poolo yleistyivät, mutta maan itsenäistymisen jälkeen vuonna 1948 hallitus aloitti ponnistelut nostaakseen perinteiset burmalaiset lajit ja perinteet jälleen keskeiseksi osaksi kansan elämää. Tällöin myös chinlonea alettiin opettaa jopa kouluissa.

Vuonna 2013 Myanmarin pääkaupunki Naypyidaw’ssa järjestetyissä Southeast Asian Games -turnajaisissa chinlonesta tehtiin virallinen kisalaji, ja päätösseremoniassa peliä esiteltiin burmalaisen kulttuurin muotokuvana.

Muinainen lautapeli viihdyttää katsojaa

Uganda. Kun suomalainen yhdistää samaan lauseeseen Afrikan ja lautapelit, eittämättä mieleen hiipii Kari Mannerlan legendaarinen Afrikan tähti. Harva tietää, että Afrikassa pelataan lautapeliä, joka voittaa iässään Mannerlan luomuksen tuhansilla vuosilla.

Kyseessä on mancala, jonka väitetään olevan maailman vanhin lautapeli. Erilaisia versioitakin pelistä tiedetään olevan yli 200. Ugandassa pelaaminen on otettu niin vakavasti, että mancalan eräästä versiosta, omwesosta, on tehty maan kansallispeli.

Ugandassa peliin voi törmätä vaikkapa markkinapaikkojen ympärillä. Bongaa miesporukka, joka näyttää keskittyneen johonkin, ja löydät keskeltä intensiivisesti pelatun omweso-mittelön.

Pelissä pikkukiviä, siemeniä tai muita pieniä nappuloita kylvetään puisella pelilaudalla oleviin laakeisiin koloihin, ja toiselta pelaajalta yritetään kaapata nappuloita. Idea voi kuulostaa simppeliltä, mutta omweso on nopeatempoinen ja addiktoiva peli, joka pitää aivot terävinä.

Kilpailuja järjestetään nykyisin ympäri maailmaa. Perinteisesti omweso on ollut suosittua miesten keskuudessa, sillä pitkän aikaa naisille ei katsottu sopivaksi pelata vanhoillisessa yhteiskunnassa, jossa soveliaampaa oli keskittyä kotiin ja lapsiin. Nykyisin arvot ovat hiljalleen muuttumassa.

Etenkin kaupungeissa peli on menettämässä suosiotaan, vaikka yhä monissa kylissä pelihaaste omwesossa otetaan innolla vastaan. Ulkomaalainen luultavasti häviää pelin, sillä sitä on verrattu jopa shakkiin. Tosin jälkimmäisessä aikaa on – omwesossa siirto on tehtävä heti!

Mimosa Hedbergin kuva

Mimosa Hedberg

Kirjoittaja on Maailman Kuvalehden toimitussihteeri.