Piirroskuva, jossa afrikkalainen tyttö seisoo liitutaulun edessä liitu kädessään. Taululle on harjoiteltu kirjoittamaan kirjaimia piikkilankariveille. Kuva: Ville Tietäväinen

Tarina, joka ei ollut totta

Kehitysapu on tarkoitettu köyhyyden ja eriarvoisuuden
vähentämiseen. Viimeisen kahden vuoden aikana Euroopan unioni on ohjannut sitä entistä enemmän maahanmuuton rajoittamiseen.

Teksti: Taina TervonenKuva: Ville Tietäväinen

PitkätMuuttoliike ja pakolaisuusKehitysyhteistyöAfrikkaEurooppa

Nainen seisoo laivan alakannella, pää nojaa kaiteen päälle ristittyihin käsivarsiin. Tummansininen huivi peittää hiukset, kasvot ovat hautautuneet käsiin. Helmoissa pyörivä pieni poika kurkistaa kaiteiden välistä kohti satamalaituria, jonne laiva on juuri rantautunut. Sinne on pystytetty Punaisen Ristin ensiaputeltta, vieressä odottaa liuta erivärisiin liiveihin pukeutuneita ihmisiä, joiden selässä lukee Frontex, IOM, Save the Children, UNHCR tai Polizia scientifica.

On heinäkuu 2016 ja sisilialaiseen Pozzallon satamaan on saapunut maanantai-iltana viikon ensimmäinen pelastusalus. MOAS-järjestön Phoenix-laiva tuo maihin kaiteeseen nojaavan äidin ja pojan sekä 279 muuta matkustajaa, jotka on pelastettu edellisten päivien aikana Välimereltä, useimmat täyteen pakatuista kumiveneistä, jotkut pienistä kalastaja-aluksista. Matkalaiset ovat kotoisin muun muassa Nigeriasta, Syyriasta, Bangladeshista, Gambiasta ja Eritreasta. Samana vuonna Italiaan rantautui yhteensä 181 436 ihmistä, jotka näiden matkaajien tavoin ylittivät Välimeren laittomasti. Tänä vuonna tulijoita oli toukokuun loppuun mennessä ollut 73 300.

Kahden viime vuoden aikana näistä ihmisistä on tullut Euroopan unionin merkittävin kiistakapula. Jäsenmaat ovat vääntäneet kättä heidän kohtalostaan huippukokouksissa, esittäneet suunnitelmia heidän sijoittamisestaan tai palauttamisesta kotimaahan. Pozzallon satamaan saapuneet äiti ja poika sekä heidän kanssamatkustajansa ovat niin ikään asialistan ykkösenä, kun EU:n edustajat neuvottelevat kolmansien maiden kanssa. 

”Sen sijaan että EU keskustelisi esimerkiksi Etiopian kanssa uhkaavasta nälänhädästä, se keskustelee nykyisin maahanmuutosta”, toteaa politiikan tutkija Elizabeth Collett. Hän johtaa Migration Policy Institute -tutkimuslaitoksen Euroopan osastoa Brysselissä. 

Näissä keskusteluissa EU:n viesti on selvä: se pyytää tulijoiden koti- ja kauttakulkumaita tiukentamaan rajavartiointia ja estämään ihmisiä lähtemästä kohti Eurooppaa.

”Tästä on tullut EU-instituutioiden uusi mantra: luvut on ensin saatava laskemaan ja vasta sitten voidaan keskustella muista mahdollisista asioista”, sanoo Collett. ”Vaikkei tällainen tavoite ole kovin realistinen”, hän tarkentaa.

Collett’in mukaan taustalla ei ole niinkään realismi kuin poliittinen asetelma, jossa keskenään eripuraiset jäsenmaat yrittävät löytää yhteisen sävelen sieltä, missä se on mahdollista.

”EU:n sisällä on hyvin ristiriitaisia näkemyksiä jäsenmaiden välisestä solidaarisuudesta ja siitä, mitä kunkin jäsenmaan tulisi tehdä tulijoiden suhteen. Kaikki ovat kuitenkin samaa mieltä siitä, että kolmansien maiden pitäisi tehdä enemmän, jotta tulijoiden määrä laskisi. On helpompaa etsiä ratkaisuja unionin ulkopuolelta.”

Näissä neuvotteluissa EU:lla on käsissään merkittävä valttikortti: kehitysapu.

Palataan parin vuoden taakse. On kevät 2015, Eurooppaan pyrkii tavallista enemmän ihmisiä, jotka lähtevät matkaan Turkin rannikolta kohti Kreikan saaria. Sieltä he jatkavat kohti mannerta jalan, bussilla tai junalla Balkanin maiden läpi kohti Saksaa, Ranskaa, Itävaltaa, Britanniaa ja Pohjoismaita.

Syyskuuhun mennessä muuttoliikkeestä on tullut näkyvä ilmiö kaikkialla Euroopassa. Kolmevuotiaan Aylan Kurdin Turkin rannikolle huuhtoutunut ruumis on maailman lehtien etusivuilla. Kreikka ja Italia soittavat hälytyskelloja, EU:n johtajat kokoontuvat huippukokouksiin ja pääsevät lopulta yhteisymmärrykseen sisäisistä siirroista: jäsenmaat sitoutuvat ottamaan vastaan 160 000 Kreikkaan ja Italiaan saapunutta turvapaikanhakijaa.

Samalla EU aloittaa neuvottelut Turkin kanssa siitä, miten lähtijät voitaisiin pysäyttää Turkin rannikolle. Vastineeksi EU tarjoaa kolmen miljardin euron pottia, joka on tarkoitettu pakolaisten olojen kohentamiseen.

”EU:n sisällä on hyvin ristiriitaisia näkemyksiä jäsenmaiden välisestä solidaarisuudesta ja siitä, mitä kunkin jäsenmaan tulisi tehdä tulijoiden suhteen.”

Marraskuussa 2015 EU:n edustajat istuvat kokouksessa useiden Afrikan maiden kanssa Vallettassa, Maltalla, ja keskustelevat siitä, miten Afrikan maat voisivat estää ihmisiä lähtemästä matkalle kohti Eurooppaa. Kokouksen lopputuloksena osapuolet allekirjoittavat Vallettan toimintasuunnitelman ja päättävät Afrikan hätärahaston perustamisesta. Sen tarkoitus on vaikuttaa ”laittoman siirtolaisuuden ja maiden sisäisen pakolaisuuden perussyihin Afrikassa”.

EU:n panos rahastoon on 1,8 miljardia euroa, jäsenmailta odotetaan samaa summaa. Kokonaispotti on siis 3,6 miljardia euroa, jotka osoitetaan sellaisiin kehitysprojekteihin, jotka ehkäisevät maastamuuttoa. Kyse ei ole täysin uusista varoista vaan osin kehitysyhteistyöhön jo osoitetuista varoista, jotka ohjataan uuteen rahastoon ja joille sitä myötä asetetaan uudet ehdot.

Vallettasta EU:n edustajat lentävät suoraan viimeistelemään neuvottelut Turkin kanssa. Alunperin luvatun kolmen miljardin lisäksi EU lupautuu kasvattamaan summaa kuuteen miljardiin. Turkki sitoutuu ottamaan vastaan kaikki sen kautta laittomasti Kreikkaan kulkeneet ihmiset.

Vallettan toimintaohjelmasta tulee merkkipaalu EU:n ja Afrikan maiden välisille suhteille mutta myös kehitysyhteistyölle. Sen jälkeen kehityksestä ei ole voinut puhua mainitsematta maahanmuuttoa.

Pari vuotta myöhemmin, keväällä 2017, EU hyväksyy uuden kehityspoliittisen ohjelman, jossa maahanmuutto nähdään osana kehitysyhteistyötä ja jossa mainitaan ensimmäistä kertaa rajavalvonta.

Kun alankomaalainen europarlamentaarikko Judith Sargentini (vihr.) muistelee vuoden 2015 tapahtumia, hän puhuu ”vastaanottokriisistä” eikä pakolaiskriisistä.

”Kaikki tiesivät, että Turkissa on pakolaisleirejä ja satoja tuhansia syyrialaisia, joilla ei ole töitä tai mahdollisuutta koulunkäyntiin. Kaikki tiesivät myös, että jos näiden ihmisten tilanne ei muutu, he lähtevät liikkeelle. Sen sijaan, että olisimme vastaanottaneet pakolaisia suoraan leireiltä tai pyrkineet parantamaan heidän olojaan Turkissa, seisoimme kädet ristissä ja odotimme, mitä tuleman pitää. Tällainen suhtautuminen tekee kaikesta muuttoliikkeestä ennakoimatonta ja kaoottista.”

”Nyt tämän täysin hallittavissa olevan kriisin varjolla luodaan suuntaviivoja kehityspolitiikalle seuraavaksi viideksitoista vuodeksi. Se on erittäin lyhytnäköistä. Tässä ei etsitä ratkaisua Afrikan ongelmiin, vaan meidän omaan ongelmaamme, jonka olemme kehittäneet täysin normaalista ilmiöstä. Ihmiset ovat aina liikkuneet maasta toiseen.”

Mikä Pozzalloon saapuneessa laivassa sitten kiikastaa? Mitä tekemistä Syyrian sodalla on Afrikassa tehtävän kehitysyhteistyön kanssa?

EU:n ulkorajoja valvova Frontex-virasto puhuu niin sanotuista ”sekavirroista”, ”mixed flows”. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että Pozzalloon saapuneessa laivassa on eritrealaisia tai syyrialaisia, jotka todennäköisesti saavat jostain Euroopan maasta turvapaikan. Mutta samassa laivassa on myös nigerialaisia tai gambialaisia, joille turvapaikkaa tuskin myönnetään, koska heidän ei katsota joutuneen vainon kohteeksi kotimaassaan. Heistä puhutaan ”taloudellisina muuttajina”. Heidät EU haluaisi pysäyttää viimeistään Libyan rannikolle. Heistä on kyse, kun kehitysavun yhteydessä aletaan puhua maahanmuuton rajoittamisesta.

”Taustalla on aina sama tarina”, Sargentini huokaa. ”Ne juurisyyt.”

Tarina menee näin: suurin osa Eurooppaan pyrkivistä ihmisistä lähtee matkaan paremman toimeentulon ja tulevaisuuden toivossa. He eivät ole suojelun tarpeessa eikä heitä siksi tarvitse vastaanottaa Eurooppaan. Paras keino estää näitä ”taloudellisia muuttajia” lähtemästä on parantaa heidän olojaan kotimaassa. Näin kehitysavulla voidaan hillitä maastamuuttoa.

Tarina on yksinkertaisuudessaan vakuuttava, mutta siinä on yksi perustavanlaatuinen ongelma. Se ei pidä paikkaansa.

”Talous ja maastamuutto eivät suoraan korreloi keskenään. Taloudellinen hyvinvointi ei mekaanisesti laske maastamuuttoa – päinvastoin. Muuttaminen edellyttää pääomaa ja verkostoitumista”, luettelee tutkija Susan Fratzke. Hän työskentelee Collettin tavoin muuttoliikkeisiin erikoistuneessa Migration Policy Institute -tutkimuslaitoksessa.

Muuttajien määrä kääntyy laskuun vasta, kun vuosiansiot nousevat 7000-8000 dollariin per henkilö. Silloin olot alkavat olla sellaiset, että ihmisillä on uskoa tulevaisuuteen.

”Kyse on luottamuksesta, johon tarvitaan yhteiskunnallista rauhaa ja toimiva valtio. Usko siihen, että omassa elämässä on mahdollisuus muutokseen kotimaassa.”

Päätös lähteä perustuu ajatukseen siitä, että muualla on enemmän mahdollisuuksia kuin kotona. Sellaista ajatusta ei muuteta hetkessä, varsinkin jos yhteisössä on pitkä liikkuvuuden perinne ja naapuristakin on lähdetty maailmalle.

Muuttopäätöksen takana on harvoin vain yksi ja ainoa syy, muistuttaa antropologi Laura Hammond Lontoon SOAS-yliopistosta. Eikä sama syy tarkoita samaa asiaa kaikille. Siksi niihin on vaikea vaikuttaa.

Otetaan esimerkiksi työttömyys. ”Se voi tarkoittaa montaa eri asiaa: absoluuttista työn puutetta, tai sellaisen työn puutetta, jolla voi elättää perheensä, tai koulutusta ja odotuksia vastaavan työn puutetta. Näihin tilanteisiin ei voi soveltaa yhtä ja ainutta ratkaisua.”

Hammond johtaa Afrikan sarveen keskittyvää tutkimusohjelmaa, jossa tarkastellaan sitä, millaisia vaikutuksia työllisyyden parantamisella on. Tulokset kertovat liikkuvuuden moninaisuudesta.

”Nuoret vastavalmistuneet saattavat olla oikein tyytyväisiä saamaansa koulutukseen ja työpaikkaan, koska sen avulla he voivat laittaa rahaa säästöön maastamuuttoa varten. Toisaalta parempi työtilanne saattaa rohkaista ulkomailla asuvia palaamaan kotimaahan.”

Kummassakin tapauksessa työllisyys vaikuttaa liikkuvuuteen, muttei koskaan yksiselitteisesti tai – suuntaisesti.

Hammond puhuu liikkuvuudesta yksilön tapana hallita riskejä ja maksimoida mahdollisuuksia. Jokainen, joka on joskus harkinnut ulkomaille muuttoa, tietää, että kysymykseen kuuluu myös se kuvio, jossa palataan takaisin kotimaahan, koska kaikki ei menekään suunnitelmien mukaan.

”Nykyajan ihmiset ovat huomattavasti liikkuvampia kuin mitä kehityspolitiikkamme olettaa. Se, että turvattaisiin ihmisten mahdollisuus mennä ja tulla, muuttaisi asetelmaa. Nykyinen maahanmuuttopolitiikka ei ota näitä realiteetteja huomioon.”

Koska muuttopäätöksen syyt ovat moninaiset, ihmisten jaottelu pakolaisiin ja taloudellisiin muuttajiin on hankalaa, huomauttavat sekä Fratzke että Hammond. Mihin kategoriaan laitetaan esimerkiksi ihminen, joka on lähtenyt etsimään töitä kauempaa, koska omassa maassa kärsitty syrjintä estää elättämästä perhettä, kysyy Fratzke.

Entä mitä tehdään sille tosiasialle, että Libyassa valtaosa matkalla olijoista joutuu kiristyksen uhreiksi?

”Ihmiset voivat lähteä liikkeelle taloudellisista syistä, mutta ihmissalakuljettajien hyväksikäyttö tekee heistä hyvin nopeasti pakkomuuttajia, joilla ei ole enää muuta vaihtoehtoa”, kertoo Hammond.

”Kun ihmisiltä kysytään, miksi he eivät yksinkertaisesti kääntyneet takaisin, kun heille selvisi, millaiset olot heitä odottivat esimerkiksi Libyassa, vastaus on aina sama: matka oli niin hirveä, ettei sen kulkemista toiseen suuntaan voinut edes harkita. Ihmiset päätyvät pakenemaan ennen kaikkea muuttoreittiä.”

Hammond uskoo, että kehityspolitiikalla voidaan vaikuttaa ennen kaikkea siihen, että ihmisillä on enemmän vaihtoehtoja. Jokaisen pitäisi voida rauhassa päättää, muuttaako vai ei, ilman että päätös uhkaa yksilön henkeä tai turvallisuutta.

”Sen sijaan, että pohditaan, miten liikkeellä olevien ihmisten määrää saataisiin pienemmäksi, olisi mielekkäämpää miettiä, miten suojella niitä, joiden on liikuttava, syystä tai toisesta. Joskus paikalleen jäämisen riskit ovat suuremmat kuin liikkuvuuden riskit. Rajojen sulkeminen voi lukita ihmiset turvattomiin tilanteisiin.”

Kehitysapu voi siis vaikuttaa muuttoliikkeisiin. Mutta kaiken liikkuvuuden näkeminen ongelmana ei ole oikea ratkaisu.

”Kun lähdetään puhumaan juurisyistä, taustalla on ajatus siitä, että yritetään ratkaista ongelmaa”, toteaa Bob van Dillen. Kehitysapuun erikoistuneen Concord-kattojärjestön lobbaaja seuraa työkseen maahanmuuttoa koskevia neuvotteluja EU:n ja Afrikan maiden välillä. Hän muistaa hyvin Vallettan neuvottelut. Viimeiset pari vuotta hän on tapellut juurisyy-tarinan kanssa – ja luovuttanut.

”Tarina on niin vakuuttava, että vaikka sen haastaisi, ihmiset haluavat uskoa siihen.”

Siksi van Dillen on päätynyt ainoastaan muokkaamaan tarinaa yhdellä sanalla. Nyt hän puhuu ”pakkomuuton juurisyistä”. Ajatus taustalla on, että ihmisten muuttopäätösten takana on useimmiten pakottavia syitä, kuten köyhyys, ilmastonmuutos tai sota. Seuraava kysymys kuuluu, kenen vastuulla ne syyt ovat. Kuka vaikuttaa ilmastonmuutokseen tai köyhyyteen, kuka myy aseita sodan osapuolille?

”Muu muuttoliike, joka tapahtuu ihmisten vapaasta tahdosta, on täysin normaalia. Noin kolme prosenttia maailman väestöstä on kautta historian ollut liikkeessä eikä siinä ole mitään uutta eikä ongelmallista. Siitä tulee ongelma, jos muuttaminen edellyttää hengenvaarallista matkaa.”

Juurisyiden tarinaan on helppo uskoa, koska vallalla on myös toinen tarina. Se kertoo muuttoliikkeen vaarallisuudesta, radikaalista islamista ja terrorismista. Se perustuu pelkoon, jota populistiset liikkeet ruokkivat kaikkialla Euroopassa ja jota viime vuosien terrori-iskut ovat vahvistaneet.

”Ihmismieli on sellainen, että pelon ruokkiminen on helpompaa kuin luottamuksen rakentaminen”, van Dillen hymähtää.

Ehkä perimmäiset juurisyyt ovatkin Euroopan omissa sisäpoliittisissa kysymyksissä, siinä että rajat pyritään sulkemaan kaikilta tulijoilta omien kansalaisten rauhoittelemiseksi. Laillisia ja turvallisia tuloväyliä ei juurikaan ole eikä sellaisten luominen nykyisessä poliittisessa asetelmassa ole kenenkään poliitikon intresseissä.

Siksi tulevaisuus huolestuttaa van Dilleniä. Vallettassa vihityillä periaatteilla on hyvät mahdollisuudet tulla sovelletuiksi kaikkiin Afrikan ja EU:n suhteisiin.

Ensi marraskuun huippukokouksessa neuvotellaan uudesta EU-Afrikka-strategiasta. Seuraavaksi neuvoteltavaksi tulee vuonna 2020 päättyvä Cotonoun sopimus, joka on pohjana muun muassa Afrikan ja EU:n kauppasuhteille.

Jos Vallettan periaatteita sovelletaan kaikkeen kehitysapuun, ollaan isojen ongelmien edessä, sanoo van Dillen. Silloin kehitysapu pohjaisi puhtaasti EU:n omiin intresseihin, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä vastaanottavan maan oman kehityssuunnitelman ja prioriteettien kanssa.

”Avun antaja voisi todeta, että hienoa että haluatte investoida terveyteen tai koulutukseen, mutta meille sopisi paremmin tiukempi rajavalvonta. Ei sen niin pidä mennä. Kaikissa kehityspoliittisissa periaatteissa lukee, että apu on tehokasta, kun se ohjataan saajan oman kehitysstrategian mukaan.”

Samasta syystä apu saattaisi tulevaisuudessa ohjautua ennen kaikkea Eurooppaan suuntaavien muuttajien kotimaihin tai kauttakulkumaihin. Esimerkiksi hätärahaston varat on osoitettu tarkkaan määritellyille maille.

”Hätärahasto ei esimerkiksi koske Malawia, vaikka se on kauttakulkumaa, mutta se ei kiinnosta EU:ta, koska sen kautta kulkevat muuttovirrat eivät suuntaa EU:hun vaan Etelä-Afrikkaan.”

Niger sen sijaan kiinnostaa sitäkin enemmän. Länsi-Afrikasta Libyaan vievä reitti kulkee maan läpi. Vuonna 2016 sen kautta kulki Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestön IOM:n mukaan yli 300 000 ihmistä, joiden määränpäänä oli Libyan jälkeen Italian rannikko.

”Nigeristä on tullut EU:n kehitys- ja maahanmuuttopolitiikan laboratorio”, sanoo muuttoliikkeisiin erikoistunut maantieteilijä Florence Boyer. Hän on viettänyt viime vuodet Länsi-Afrikassa.

Niger on EU:n kannalta strateginen maa, samoin kuin Libya. Mutta toisin kuin Libyassa, jossa ei tällä hetkellä ole toimivaa valtiota ja hallitusta, Niger näyttäytyy ”puhtaana vaihtoehtona”, jonka kanssa asioista voidaan neuvotella, sanoo Boyer. Kaiken lisäksi Niger on ollut halukas neuvottelemaan, toisin kuin esimerkiksi naapurimaa Mali. Syy on yksinkertainen: nigeriläiset liikkuvat alueellisesti, mutta harvat lähtevät Eurooppaan asti. Monilla muilla Länsi-Afrikan mailla, kuten Malilla tai Senegalilla, on merkittävä ulkomailla asuva diaspora, joka elättää tuhansia perheitä kotimaassa. Esimerkiksi Malissa ulkomailla asuvien kansalaisten kotiin lähettämä raha muodostaa Maailmanpankin mukaan 5,7 prosenttia bruttokansantuotteesta.

Vuonna 2015 Niger hyväksyi laitonta maahanmuuttoa koskevan lain, joka kriminalisoi laittomien muuttajien kuljettamisen ja majoittamisen. Lain seurauksena useita Saharan ylityksiä tehneitä autonkuljettajia pidätettiin Agadezin kaupungissa, erämaan halki kulkevan reitin lähtöpisteessä. Heidät tuomittiin vankeuteen ja autot takavarikoitiin. Pidätykset veivät elinkeinon useilta perheiltä ja horjuttivat kaupungin taloutta, joka pyöri pitkälti muuttoreittien varassa, mutta viesti vastasi Euroopan odotuksia: mitä hankalampaa ylitys on, sitä korkeammaksi hinnat nousevat, ja sitä harvemmilla on varaa lähteä.

Samaa viestiä ajaa Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestö IOM:n vuonna 2016 Agadezissa avaama muuttajille suunnattu tiedotuskeskus, jonka tehtävänä on kertoa reitin vaaroista ja auttaa muuttajia palaamaan kotimaahan. Keskus on rahoitettu EU-varoin. Agadezissa toimii myös IOM:n vastaanottokeskus, joka majoittaa matkan keskeyttäneitä ihmisiä ja auttaa heitä paluussa kotimaahan.

Nigeriin tulviva EU-raha on mannaa kaikille kehitysyhteistyön toimijoille, oli kyse sitten kansainvälisistä järjestöistä tai kahdenvälisistä kehitysprojekteista.

”Pitkään toimineet perinteiset kehitysprojektit, esimerkiksi pienmaanviljelijöitä tukevat projektit, ovat saaneet jatkoaikaa hätärahastosta, koska ne perustellaan nykyisin maahanmuuton ehkäisemisellä”, Boyer kertoo. ”Huolimatta siitä, että nigeriläiset eivät juurikaan muuta muualle!”

Hätärahaston kautta on rahoitettu myös puhtaasti maahanmuuttoon ja rajavalvontaan keskittyviä projekteja. Esimerkiksi Ranskan sisäministeriön alaisuudessa toimiva Civipol-konsulttiyritys on saanut rahoitusta kahteen projektiin, joiden tavoitteena on tukea Nigerin poliisivoimia laittoman maahanmuuton torjumisessa.

Erämaassa kulkevat poliisipartiot tarkoittavat entistä vaarallisempia reittejä, kaukana kaivoista ja harvoista keitaista. Kesäkuussa 2017 Agadezin alueelta erämaasta löytyi 44 ruumista. IOM:n arvioiden mukaan Saharassa menehtyy enemmän ihmisiä kuin Välimereen ylityksissä, joissa kuolleita oli viime vuonna 5079.

Kiristyneen valvonnan tuloksena kuolleet siirtyvät etelämmäksi. Jotkut EU-maat haluaisivat viedä myös turvapaikkahakemusten käsittelyn aina vain kauemmas Euroopan rajoista. Viime heinäkuussa Ranskan presidentti Emmanuel Macron puhui hotspot-tyyppisten keskusten avaamisesta Afrikassa, mainiten sekä Libyan että Nigerin, ja peräänkuulutti suunnitelmille EU:n tukea. Näissä keskuksissa eroteltaisiin toisistaan ne, joille Eurooppa on valmis myöntämään turvapaikan, ja ne, joilta se evätään – eli ne, joiden kohdalla puhutaan juurisyistä.